Ikuisesta elämästä haaveilevien kannattaa keksiä jokin tv-formaatti. Voi olla melko varma, että kun ohjelman suosio hiipuu ja se lopetetaan, niin 10–20 vuoden sisällä sillä on ilo syntyä uudestaan, oli ohjelma miten hyvä tai huono tahansa tai nykyaikaan sopimaton.
Kukaan ei kysy, vaan kerron silti: eniten odotan sitä, että Passi ja hammasharja tulee takaisin. Suorastaan janoan nähdä parhaaseen katseluaikaan, kun suomalaiset juoksevat humalassa esterataa liukkaalla Ruotsin-laivan kannella ja menevät sen jälkeen laivan yökerhoon kuuntelemaan, kun Aikakone esiintyy.
Haluan viihteeni lamanjälkeisenä, kylpyläni Katinkultana.
Hyviä merkkejä on ilmassa. Tänä keväänä esimerkiksi Suuri seikkailu eli Suomen oma versio Selviytyjistä palaa televisioon. Jotenkin epäilen, että kuitenkin ilman sitä shamaaniukkoa, joka yli 20 vuotta sitten puhui jaksojen lopussa omituisia ja jota kisaajat katsoivat hämmentyneinä. Onneksi vanhat jaksot löytyvät yhä netistä.
Vuoden 2024 alussa Levyraati tuli takaisin. Näin uutisjuttuja, joissa kysyttiin, oletko innoissasi suosikkiohjelman paluusta. En oikein vieläkään tiedä, olenko. En usko uuden Levyraadin kestävän kuin korkeintaan kaksi kautta, jos sitäkään.
Olen toisinaan ammatissani toimittajana huomannut, että ihmiset eivät halua kuulla mielipiteitä musiikista. Musiikkiohjelmat eivät ole enää pitkään aikaan pärjänneet mielipiteisiin nojaten. Oikeastaan musiikkiohjelmia ei ole televisiossa pitkään aikaan ollutkaan. On vain tunnepornoa, jonka oheistuotteena tarjotaan musiikkia.
Yle viritti Elämäni biisillä nykymuotoisen musiikkiohjelman huippuunsa suosiossa mitattuna. Ihmiset halusivat tulla jääkiekkohalliin ohjelman nauhoituksiin kuulemaan tarinoita ja herkistymään niistä. Suomilove ja Laulu rakkaudelle ovat harjoitustöitä Elämäni biisin rinnalla. Ihmiset istuvat nojatuoleilla, kertovat mahdollisimman liikuttavan tarinan, hymistelevät ja kehuvat bändiä. Miljoona ihmistä katsoo, ja ylikin. Hyvää mieltä ja feelgoodia kaikille.
Olisi hienoa elää Suomessa, jossa televisiosta seurataan, kun ihmiset puhuvat taiteesta. Mielellään vaikka intohimoisesti. En vain usko siihen. Kaikki trendit osoittavat päinvastaiseen. Tällä palstalla olen jo vuosia sitten kirjoittanut siitä, miten taiteilijahaastatteluissa mielenterveyden sijaan oikea tabu on itse taide. Kehityssuunta näyttää yhä samalta. Kulttuurijournalismi viihteellistyy ja menee yhä enemmän kohti tunteisiin vetoavia sisältöjä.
En saa täysin kiinni uuden Levyraadin roolituksesta. Eniten ihmettelen Asko Kallosen mukanaoloa ja odotan, milloin hän sanoo ohjelmassa poikkipuolisen sanan jostain Warnerin artistista. Tuoreita kasvoja vähemmillä sidonnaisuuksilla olisi kenties löytynyt.
Etenkin debyyttijakso oli löysä eikä tarjonnut oikein lainkaan mielipiteitä, joihin ohjelman viehätyksen pitäisi perustua.
Musiikin monipuolisuudesta ohjelma saa pisteitä. Oli hieno veto laittaa lauantain parhaaseen katseluaikaan Good Boysin hillitön biisi ja musiikkivideo kolmannessa jaksossa.
Osa biiseistä onnistuu yllättämään, mutta keskustelu ei. Ylen radio-ohjelma Levylautakunta toimii, sillä siinä ei ole kuvan ja kasvofiilistelyn taakkaa. Ihmisillä on aikaa keskustella musiikista, koska käytössä on pelkästään se olennaisin: ääni.
Levy-yhtiön näkökulmasta ohjelma nähdään järkevänä kauppapaikkana. Kansainvälistä uraa hakuammunnalla ja heikoilla biiseillä rakentanut Robin oli vihdoin tullut järkiinsä ja julkaisi suomenkielistä musiikkia. Hänen Kuumilla hiilillä -kappaleensa musiikkivideo sai ensiesityksen ohjelman toisessa jaksossa. Oli varmasti järkevää laittaa video televisioon ja muistuttaa Robinin olemassaolosta, vaikka kappaleen lämpömittari oli pahasti pakkasen puolella.
Ensimmäisen jakson jälkeen mielipiteitä on löytynyt enemmän, mutta samalla katsojaluvut ovat laskeneet tasaisesti. Noin 300 000 ihmistä päätti ensimmäisen jakson jälkeen vastata, että he eivät ole innoissaan Levyraadin paluusta.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 2/24.