Viime aikoina on ollut aikaa. Olen osallistunut viiden tunnin musavisaan netissä ja kuunnellut Oasista. Se johtuu ensisijaisesti siitä, että poikkeuksellisessa tilanteessa Oasis herättää tervetulleita tunteita kaiken sekavan joukkoon.
Oasis on turvaa. Uskon, että Liam pitää laulaessaan käsiään selän takana siksi, että asento on levollinen ja turvallinen. Pidän itsekin usein käsiä selän takana tilanteissa, joissa kaipaan rauhoittumista ja keskittymistä.
Suhteeni Gallagherien bändiin on aina ollut hieman outo. Olen eniten viehtynyt yhtyeen vuosiin 1997–2000. Ilman mitään erikoisuudentavoittelua voin rehellisesti sanoa, että suosikkilevyni on paljon parjattu Be Here Now (1997). Monen mielestä sen vailla järkeä olevat, pitkät, kymmeniä kitararaitoja täynnä olevat kokaiininhuuruiset kappaleet ovat täysin päättömiä. Ja tavallaan sitä ne ovat, mutta materiaali on myös koskettavinta Oasista.
Kahden menestyslevyn jälkeen Be Here Now oli kollektiivinen pettymys. Mutta brittiläiset kasvattivat hirviön, ja Be Here Now oli juuri sitä, mitä he ansaitsivat.
Levy on hedonistinen monumentti siitä, kuinka työväenluokkainen rock kasvaa tai ainakin yrittää kasvaa kokoaan suuremmaksi. Lad-jäbien hybris on aivan valtava. Se ei ole enää pelkästään jalkapalloa, kaljaa ja pehmopornoa, vaan kaikkia mahdollisia huumeita ja kuvitelmaa siitä, että kaikki on mahdollista ja tehtävissä. Yhtäkkiä ei olekaan rajoja, ei luokkia.
Tämä ei tietenkään oikeasti ole totta, mutta hetken aikaa Be Here Now venyttelee omassa Oasis-avaruudessa. Pelkästään avausraita D’You Know What I Meanin pseudohippilyriikka on levyn arvoinen: ”The questions are the answers you might need.”
Be Here Now ja Oasis herättää minussa kummallisen sekoituksen empatiaa, sympatiaa ja nostalgiaa. Sitä ei ole koskaan saanut aikaan Suede, Blur tai Pulp. En voi kuvitella tilannetta, jossa olisin Oasikselle vihainen. Oasis on näennäisesti ärsyttävä ja kukkoileva yhtye, mutta se lyö pelkästään alhaalta ylöspäin eikä koskaan toisin päin.
Kotieristyksessä olen erityisesti viehtynyt kappaleeseen Gas Panic vuoden 2000 Standing on the Shoulder of Giants -levyltä. Olen katsonut kymmeniä kertoja kappaleen live-esityksen Wembleyn-stadionilta vuodelta 2000. Soundi on valtava ja visuaalit huutavat millenniumia.
Kun Liam Gallagher laulaa ylähuuli kiinni mikrofonissa ja kädet selän takana ”panic is on the way”, se pikemmin rauhoittaa kuin lietsoo mitään paniikkia. Liam on rock’n’roll-cowboy, jota on vaikea ottaa kirjaimellisesti tai tosissaan. Ylipäätään Oasis on vain rock’n’roll-performanssi muiden joukossa, ja sellaisena se pitäisi ottaa.
Kirjassaan Definitely Maybe (2014) Alex Niven väittää, että Oasiksella ja hiphop-kulttuurilla on paljon yhteistä. Noel Gallagher on ylistänyt esimerkiksi Public Enemyä, ja siinä missä hiphopissa samplattiin vanhaa jazzia ja funkia, Oasis teki oman keitoksensa brittiläisestä rockista (bändeistä kuten The Rolling Stones, The Jam, Sex Pistols, The Stone Roses) ja yhdisti siihen Beatles-viittauksia. Mikä olisi brittiläisille turvallisempi performanssi?
Ostan jossain määrin Nivenin väitteen siitä, että Oasis teki rockin saralla saman minkä Public Enemy hiphopissa. Populari soi olemassa olevan aineksen joksikin uudeksi. Aika oli myös osuva: post-Thatcher-kausi oli turbulenttia aikaa brittiläisessä politiikassa ja yhteiskunnassa.
Rhian E. Jones kirjoittaa kirjassaan Clampdown: Pop-Cultural Wars on Class and Gender (2013) 90-luvun britpopista luokan ja sukupuolen näkökulmasta. Jones kuvaa, että 90-luvulla herätettiin henkiin vanhoja identiteettejä, jotka olivat kadonneet silloisessa brittiläisessä poliittisessa ilmapiirissä. Edistystä oli tapahtumassa, mutta Blur ja Oasis tarjosivat enemmän regressiota ja veivät tilaa siltä, että esimerkiksi naisen identiteetti olisi voinut laajentua. Jones kuvaa aikakautta termillä ”new laddism”, suomennettuna kutakuinkin uusladismi.
Olen nähnyt Jonesin kuvaaman regression. Loppuvuodesta 2008 ajattelin, että minun täytyy mennä ensi kesänä Wembleylle katsomaan Oasista ennen kuin se hajoaa. Jostain oudosta syystä pidin heidän levystä Dig Out Your Soul (2008), kenties silkasta sympatiasta, ja minulla oli tunne ettei bändi pysy enää pitkään pystyssä.
Näin Oasiksen vain pari viikkoa ennen sen hajoamista kesällä 2009. Yläkatsomosta katselin, kuinka aikuiset miehet regressoituivat pariksi tunniksi Wembley-stadionin kentällä. He tyhjensivät muovisia oluttuoppeja toisensa perään. Sitten he kusivat tyhjiin tuoppeihin ja heittelivät niitä toistensa päälle. Onneksi ostin lipun sen verran myöhässä, että sain paikan vain yläkatsomosta. Muuten minäkin olisin ollut kirjaimellisesti kusessa.
Vaikka Oasis kerää ympärilleen myös tällaista typeryyttä, en silti voi inhota sitä. Mutta jos Oasis olisi yhä olemassa, en usko että tuntisin samoin. Oasiksen hajoaminen oli tarpeellista. Tämä aika tuskin tarvitsee yhtään enempää regressiota. Koska Oasis hajosi, voin tuntea sympatiaa ja nostalgiaa sitä kohtaan. Turvaa ja tunnetta siitä, että tämä aika oli olemassa, ja se meni.
Kun Liam Gallagher vastaa Radio X:n YouTubekanavalla useimmin hänestä googlattuihin kysymyksiin, yksi niistä koskee Oasiksen hajoamista. ”Why did Liam Gallagher leave Oasis”, videolla kysytään.
”I didn’t leave Oasis, Noel Gallagher left Oasis, because he couldn’t handle the vibes anymore, couldn’t handle the rock’n’roll”, Liam vastaa.
Hän olisi halunnut jatkaa performanssia. Liamin lempikappale Oasiksen tuotannosta on Live Forever.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 4/20.
