Kolumni: Luuppi on 2000-luvun pakkomielle – Sen perimmäinen idea on kuitenkin ikivanha ja universaali

Rolandin legendaarinen TR-808, jolla monet artistit (erityisesti hip hopissa) ovat luoneet ikonisia luuppeja.
Wikimedia Commons /Brandon Daniel /Clusternote

Sami Nissinen toimittaa Soundiin rockin musiikkitieteellisiä ulottuvuuksia tutkivaa Tractatus Musica -juttusarjaa. Numerossa 6/2021 Nissinen ottaa suurennuslasin alle 2000-luvulla yleistyneen, genrerajoja rikkovan työkalun musiikin tekemiseen.

Suomalainen tuottajaduo Nightshift kertoi Ylen jutussa, kuinka onnistui saamaan ”kappaleitaan” suositun jenkkiräppäri DaBabyn levylle. Blame It On Baby -albumi päätyi viime vuoden huhtikuussa Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen. Kappale on tässä tapauksessa kuitenkin harhaanjohtava määritelmä. ”Olemme tehneet melodialuuppeja, joita lähetämme isommille amerikkalaisartisteille ja tuottajille. He tekevät siitä sen biisin”, kertoi duo työskentelytavoistaan.

Amerikkalaiset siis ostivat Suomen Def Jamille sainatulta Nightshiftilta vain melodiapätkän.

Nykyisin hittibiisit koostetaan usean tekijän tuottamista palasista. Monet tuottajat ovat erikoistuneet tuottamaan kappaleen tiettyjä osia, kuten biittejä, bassolinjoja tai melodioita. Kappaleen jokaiselle osa-alueelle halutaan paras mahdollinen tekijä.

Kun ensimmäisen polven rap-artistit kehittelivät tyyliään 1980-luvun alussa, muodostui Roland TR-808 -rumpukoneesta nopeasti kiinteä osa hiphop-soundia. Laitteella luoduista kahdeksan tahdin mittaisista luupeista tuli ”luovuuden hiekkalaatikoita”, uudenlainen taidemuoto, jonka puitteissa tuottaja pystyi osoittamaan kekseliäisyytensä ja ohjelmointitaitonsa.

Laitevetoisen hiphopin parissa omaksuttiin myös toinen myöhemmin yleistynyt tuotantotekniikka: samplaus. Rapin tekijät samplasivat usein jotain vanhempaa, rytmikästä musiikin tyyliä edustavaa kappaletta, josta he ottivat muutaman sekunnin mittaisen pätkän. Nämä samplatut pätkät valittiin usein siten, että niistä voitiin muodostaa monta kertaa peräkkäin toistuvia luuppeja. Näin saatiin aikaan komppi tai riffi, josta voitiin saada jopa koko pohja uudelle teokselle.

2000-luvulla luuppaamisesta on tullut yleinen metodi, joka ylittää genrerajat. Elektronisen tanssimusiikin ja hiphopin lisäksi kitaristit, basistit ja muiden ”perinteisten instrumenttien” soittajat suosivat luupperipedaaleita. Korvamme osaa erotella luupin sellaisen kuultuaan, ja aivoillamme on kyky liittää luuppiin merkityksiä. Luuppi voi olla humoristinen, toistuva sample tai psykedeelisesti ”jumittava” riffimäinen pätkä.

Tuskin on liioiteltua väittää, että luuppi mielletään nykyisin vastaavanlaiseksi musiikilliseksi aiheeksi (pattern) kuin vaikkapa kitarariffi. Kun teknoartisti keksii äänittää imuroimisen ääniä ja tekee siitä luuppaamalla kappaleen, meidän on nyökyteltävä päätämme ja hyväksyttävä, että kyllä, kyllä tämä on musiikkia. Musiikki alkaa muistuttaa käsitetaidetta.

”Luuppaamisen perimmäinen idea on ikivanha ja universaali: aivomme tykkäävät jumituksesta.”

Eri musiikkityyleissä luupeilla on erilainen merkitys. On tyylejä, jotka perustuvat yksinomaan luuppaamiseen. Trubaduurin keikalla luuppi voi korvata ”oikean soittajan” ja mahdollistaa erilaisten tekstuurien luomisen. Luuppeja käytetään myös tuotannoissa mausteina. Luupperi on hyvä treenikaveri, jolle äänitettyjen taustojen päälle voi harjoitella soolosoittoa. Sooloartistit ja one-man-bandit voivat luoda luuppaamalla bändimäisiä vaikutelmia. Laitevalmistaja Boss järjesti 2010-luvun alussa vuosittain luuppaamisen maailmanmestaruuskisoja, jossa osallistujat luuppasivat kaikkea mahdollista röyhtäilystä ja soittimen hinkkaamisesta ”oikeaan soittamiseen”.

Luuppaamisen perimmäinen idea on ikivanha ja universaali: aivomme tykkäävät jumituksesta. Jumituksen avulla voi muuntaa tietoisuuden tilaa ja irtautua hetkeksi ympäröivästä maailmasta.

Jotta tätä ilmiötä voisi ymmärtää paremmin, olisi tarkasteltava havaintopsykologiaa.

Ruotsalaisen The Fieldin mainio The Looping State Of Mind -albumi (2011) paljastaa jo nimellään mistä on kyse: mielentilasta, joka tuntuu olevan aikanamme merkillisen kutsuva. Hikisessä klubissa tanssivat pyrkivät liikkeen, toiston ja tanssin avulla saavutettavaan nirvanaan.

Luuppaminen voi joskus tuntua naurettavalta ja laiskalta musiikin tekemiseltä. Miten kenelläkään on pokkaa kutsua viiden minuutin luuppia tai luuppirykelmää biisiksi? Luuppaaminen näyttäytyy tietyssä kontekstissa teknologiafetisisminä ja musiikillisena nihilisminä. Luuppaamalla tehty ja esitetty kappale asettaa musiikille myös monenlaisia rajoituksia verrattuna perinteiseen soittamiseen ja musiikin tuottamiseen. Jos esimerkiksi pidät musiikissa harmonisista jännitteistä ja harmonian kehittelystä, tai siitä, että kappaleen tempo elää ja tahtilajit vaihtuvat, voi sen toteuttaminen osoittautua yksin luuppaamalla mahdottomaksi. Ja onko mistään kotoisin sellainen ihanne, joka kannustaa musisoimaan yksin?

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/2021