Muistan täsmälleen sen hetken, kun tajusin inhoavani Musea. Vuosia sitten makasin jyväskyläläisen kerrostalokaksion sängyssä aamuneljältä. Yläkerran naapurilla oli meneillään jatkot. Yöllisten kemujen musiikiksi hän oli valinnut Musen Absolution-levyn. En voinut olla kuulematta makuuhuoneen katon läpi, kun Matt Bellamy vonkui: ”Our time is ruuuuuunning ooooout.”
Itse mietin lähinnä, että voi Jeesuksen perse. Olen kärsivällinen eikä minulla ole mitään naapurin jatkoja vastaan, pidän sellaisia joskus itsekin. Musen kohdalla raja kuitenkin rikkoutui, ja parin kappaleen jälkeen nousin pystyyn. Aloin luonnostella lappua vaihtoehtoisista bändeistä, joita naapuri voisi kuunnella Musen sijaan, joista yksi olisi ollut tietysti Queen. En ehtinyt viedä lappua perille, kun toinen naapuri meni keskeyttämään juhlinnan. En päässyt toteuttamaan ylimielisen musiikkitietäjän performanssia.
Synnitön en ollut minäkään. Levyhyllyssä oli nuoruusvuosilta useita Musen vinyylejä. Pari päivää myöhemmin etsin ne hyllyjen uumenista ja myin pois. Olen päätynyt katumaan esimerkiksi monien suomiräpin omakustannelevyjen myymistä, mutta Musen levyjä en tule kaipaamaan. Melkein hävetti pyytää niistä rahaa. Tervemenoa uuteen kotiin!
Miksi olen pitänyt joskus tällaisesta roskasta? Monet lapsuuteni suosikeista, kuten The Prodigyn Experiencen (1992) tai Beastie Boysin Ill Communicationin (1994) voisin laittaa yhä soimaan koska tahansa. Samoin teini-iän suosikeista Radioheadin Kid A:n (2000) tai Smithsin The Queen Is Deadin (1986). Musesta yli kasvamisessa ei ole kyse teini-iän noloudesta, vaan siitä, että lähemmässä tarkastelussa Bellamyn ja kumppaneiden musiikki on yliarvostettua, täysin korvattavissa olevaa ja unohdettavaa tuubaa.
Muse on spektaakkelien musiikkia, ja spektaakkeliin sisältyy aina enemmän tai vähemmän harhautusta. Elviksen spektaakkeli oli lanteiden hetkutus, Musen spektaakkeli on syntynyt yhdistelemällä mahtipontisia ja näennäisyhteiskunnallisia teemoja kulloinkin voimassa oleviin musiikillisiin trendeihin. Alkutaipaleella Muse oli haalea kopio Radioheadista. Sitten Bellamy löysi Queenin ja hyödynsi glam-vaikutteita.
The 2nd Law (2012) oli yritys ratsastaa edm-trendillä ja Skrillexin kolkolla soinnilla. Sitä ovat seuranneet albumit Drones (2015) ja Simulation Theory (2018). Makustellaanpas näitä biisien nimiä: Algorithm, The Dark Side, Propaganda…
Nykyään on tavanomaista sanoa, että aikuisten pitäisi muistaa myös leikkiä. Toki näinkin, mutta Bellamy tuntuu jumahtaneen ikuisiksi ajoiksi teinimäisiin makuuhuoneessa kehiteltyihin dystopiatarinoihin. Yhyy, ikävät algoritmit hallitsevat meitä.
Yhtye kuvailee itseään mielellään markkinointimateriaaleissa innovatiiviseksi. Bellamy itse epäilemättä kuvittelee olevansa dystooppisia teemalevyjä tekevä visionääri. Viimeisin innovaatio oli alkaa myydä uutta Will of the People -albumia NFT-formaatissa. Wau-reaktion pitäisi syntyä siitä, että vastaavaa ei ole kukaan vielä toistaiseksi tehnyt. Samalla mentaliteetilla täällä päin toimii Apulanta, tuo Suomen Muse: tarpeeksi katalogia keikkailuun, liikaa rahaa hölmöilyyn. Voisikohan kummatkin yhtyeet sulkea virtuaalitodellisuudessa olevaan Planet Fun-Funiin?
Koska Musen musiikilla ei ole ollut kummoista arvoa pitkään aikaan, NFT on toiminut markkinointikikkana ja harhautuksena uuden albumin julkaisussa. Normaalin digitaalisen albumin ostamisen sijaan NFT-painos on rajattu tuhanteen kappaleeseen, ja jokainen ostaja saa aitoustodistuksen.
Kukin tyylillään: Will of the People muistetaan NFT-tempauksesta, ei sen musiikista. Se saattaa tässä vaiheessa jo riittää Bellamylle, joka yrittää pitää bändinsä jotenkin pinnalla ennen hukkumista. NFT on uuden Muse-levyn spektaakkelin verho, jonka takana on ne tavanomaiset avaruustarinat algoritmeineen, sikäli jos kiinnostaa.
Todennäköisyyksiä uhaten, kaltaisistaan esimerkiksi Placebo on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Jos Special Needs alkaa soida baarissa, se tuntuu lämpimältä läikähdykseltä 00-lukua. Brian Molkon emolyriikka oli kouriintuntuvaa ja aitoa, kun Bellamyllä se oli vain väline olla olemassa muiden joukossa.
Spektaakkeli ei ole eksplisiittisesti huono asia, vaan se voi toimia eskapistisena ponnahduslautana musiikin kuuntelussa. Musen teennäisyys ja halvat temput paljastavat tosin todellisen luonteensa etäisyyden päästä.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 7/22.
