MUSE: Absolution

Kaiken maailman Salierien ja muiden perässähiihtäjien temmellyskenttäähän tämä rock tunnetusti on, mutta jotenkin Musen levyjä kuunnellessa tulee tavanomaista vaivaantuneempi olo. Mitä Matthew Bellamyn bändikaverit toteavat, kun laulaja/kitaristi taas esittelee treenikämpällä uuden biisinaihion, jonka esittää Thom Yorkesta muistuttavalla määkyvällä äänellään? Millä sanoilla hänen modernia rockmusiikkia tuntevat ystävänsä kommentoivat Musen levyjä?

Musen kehityskaari on kestänyt kohta viiden vuoden ja kolmen varsinaisen albumin verran. Kiinnostavaa onkin nyt seisahtua pohtimaan, mahtaisiko koko tätä kehityskaarta edes olla olemassa, jos Radiohead ei olisi tehnyt ja vuonna 1997 OK Computer -albumiaan julkaissut. Sillä vaikka Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen sekä rumpali Dominic Howardin kahden ensimmäisen levyn kohdalla asiaa lähinnä vain seuraili vähän huvittuneena sormiensa lävitse, oli tältä kolmoskiekolta kai jo lupa odottaa muutakin kuin Origin of Symmetryn (2001) myötä huippuunsa hiottua "Radiohead kohtaa Toolin" -estetiikkaa. Ainoa todella merkittävä soundillinen edistysaskel kuitenkin on kauniisti laulava piano, jota kuullaan nyt usealla raidalla. Niin ikään biisien keskitempo taitaa olla vähän noussut – kenties tyylillisesti melko lähellä operoivaa Placeboa hyvin palvelleiden suoraviivaisten sinkkujen innoittamana.

Toisen polven rokkari, eli 1960-luvun The Tornadoesissa vaikuttaneen George Bellamyn poika, Matthew Bellamy lataa tulkintaansa emootiota vaikka muille jakaa, ja kaikkiaan Muse leimautuu Absolutionilla entistäkin enemmän yltiöpäiseen patetiaan, jopa goottihenkisyyteen, taipuvaiseksi trioksi. Näin ollen yhtyeen voisikin olettaa lyövän läpi Suomessa todella helposti.

Tämähän on kuin Don Huonoja rankimmillaan ja A.W. Yrjänää lyyrisesti köyhimmillään!

Mutta täytyy todeta, että Muse onnistuu sentään keräämään painoa myös plusmerkkiseen vaakakuppiin. Vaikka onkin aikamoinen apinoija, ilmeisen kunnianhimoinen Bellamy hallitsee myös hitaampien raitojen tulkinnan. Ja vaikka hänen metallinmakuinen popyhtyeensä ainakin ulkoa kovasti 2000-lukuun kytketäänkin, käyttää se häpeilemättä hyväkseen syntetisaattorisoundeja, joista tulee mieleen 1970-luvun lopun Pink Floyd ja 1980-luvun alun Rush. Ensinmainitun suuntaan viittailee myös päätös tilata kansitaide Storm Thorgersonilta.

Ehkä Muselle pitäisi antaa seuraavaksi tehtäväksi laatia teemalevy vaikka jostakin Isaac Asimovin tai leffapuolella nykyään niin muodikkaan Phillip K. Dickin kirjasta. Samalla tulisi teksteihin ja tarinoihin sitä syvyyttä, jota niistä nyt jää kaipaamaan. Ja jos tuli heti alussa verrattua Musea parempiinsa, verrataan nyt lopussa tasapuolisuuden nimessä huonompiinsa: ei Bellamyn bändi sentään mikään Mew ole.