MUSE: Drones

MUSE
Drones
Warner

Mitä enemmän Dronesia kuuntelen, sitä varmemmaksi tulen siitä että albumin paras biisi on se kaikkein epätodennäköisin.

Musen maine on viime vuosina perustunut suureellisuuteen, kompleksisuuteen, tekniseen briljeeraukseen ja hyvän maun rajojen koettelemiseen, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi, Aftermath pysäyttää. Siinä ei kuulla hurjia kitaralurituksia, efektoitua raskautta tai Matthew Bellamyn pakaralihaksista asti pinnistävää falsettia. Se on vain ja ainoastaan simppeli, herkkä balladi ja sellaisenaan vetää vastustamattomasti puoleensa. Musen hyveet löytyvät normaalisti muualta kuin iholle tulevasta koskettavuudesta, mutta tässä uljaassa anthemissa on jotain epätyypillisen inhimillistä.

Oikeastaan koko Dronesin hämmästyttävin piirre on sitä määrittävä tavallisuus ja helppous. Musen viime albumeihin verrattuna käsillä on yllättävän vähillä kikkailuilla kuorrutettu rocklevy, joka on parhaimmillaan omituisen lähellä perusrockia. Se sopii Muselle erinomaisesti.

Esimerkiksi Psycho on niin simppeliä ja höpsöä boogierockia että suorastaan huvittaa ajatus, että sen esittää tämän hetken suurimpiin stadionbändeihin lukeutuva trio. Tai mainio Revolt, joka etenee vaivattomasta säkeistöstä ylvääseen ja epäilyttävän tuttuun kertosäkeeseen – joka on kuin huumorintajulla varustettua U2:ta. Mercy puolestaan soi niin coldplaymaisena, että se tuntuu lähes pilkkaavan Chris Martinin koplaa huutaen, että näinkin mielenkiintoisesti voi palikat levylle kasata.

Kaikki on tietenkin suhteellista, ja toki Dronesilta löytyy kosolti myös niitä päinvastaisia, epäuskoisen päänpyörittelyn hetkiä. Muse seisoo jääräpäisesti ja ylpeänä älyttömämpienkin ratkaisujensa takana.

Esimerkiksi Reapers alkaa kikatuskohtauksen laukaisevalla tapping-kitaralla ja kääntyy kertosäkeessä ysärihenkiseksi pehmofunkrockiksi. Jättimäiseksi kasvavan kymmenminuuttisen Globalistin jälkeen albumi päättyy härskisti a cappellana kaanonissa hoilattuun nimibiisiin: ”Now you can kill / From the safety of your home with drones / Amen”.

Teksteissä noustaan korkeisiin sfääreihin. Albumin teemana on koneiden ja ihmisten välinen valtataistelu, jota kuljetetaan mukana läpi levyn, mutta toki monet tekstit edustavat vähintäänkin vertauskuvallisesti myös reaalimaailman aiheita yksilön mahdollisuuksista rakkauteen.

Muse alkaa olla niin tuttu, että sen omalaatuisuus on liiankin helppo ohittaa olankohautuksella. Mutta eihän se vaadi kuin hyvät kuulokkeet ja 50 minuuttia, että tajuaa kuinka järjetön määrä lahjakkuutta, treenattua taitoa ja silkkaa pokkaa tähänkin albumiin sisältyy.

Muse tuntuu yhä seitsemännellä studiolevylläänkin saavan vilpittömiä kicksejä rajojen hakemisesta sekä ihan vain siitä, että saa seikkailla rockin ihmeellisellä leikkikentällä. Kitarasoundiin palaamisesta huolimatta yleisilmeeltään yllättävän kevyt ja pop Drones on löytänyt sikäli hienon tasapainon, että se jaksaa leikkiä mutta ei kuitenkaan lyö hommaa läskiksi.