Syyskuussa laulaja-lauluntekijä Lucy May Walker kirjoitti X:ään eli entiseen Twitteriin eli nykyiseen persereikään muutaman ohjeen keikkakäyttäytymiseen. Ne olivat hyvin peruskamaa: keskity keikkaan, älä puhu keikan aikana, mutta pidä kivaa.
Toisin sanoen hän ei kirjoittanut mitään kovinkaan radikaalia. Monet pitivät hänen kirjoitustaan kuitenkin alentavana ja holhoavana. Ongelma Walkerin kirjoitukseen syntyi todennäköisesti siitä, että moni tunnisti ongelmakohdista itsensä. Onhan vaikeita tunteita nykyään niin hankala käsitellä.
Guardianissa musiikkitoimittaja Simon Price kirjoitti osuvasti, että hänellä oli ongelma Walkerin kirjoituksen kanssa ihan toisesta syystä: hän ei mene tarpeeksi pitkälle. Sitäpä juuri!
Osa artisteista ja bändeistä on alkanut pyytää keikan alussa ihmisiä olemaan kuvaamatta esitystä. Bob Dylanin ja Alicia Keysin kaltaiset artistit ovat kieltäneet puhelimilla kuvaamisen keikoillaan jo vuosia.
Ydinongelma on varsinaisen laitteen sijaan siinä, että itse keikalla käymisen ydintarkoitus on teknologian myötä muuttunut. Keikka lakkaa olemasta elämys, jos sinua ei nähdä keikalla. Tärkeämpää kuin itse musiikkiesitys on olla paikalla ja kertoa siitä. Silloin on ihan sama, seuraako keikkaa lainkaan muutoin kuin puhelimen läpi tai jutteleeko kaverin kanssa läpi keikan. Suoritusmerkintä on saatu Instagram-julkaisulla.
Keikkajärjestäjät tietävät tämän ja sen näkee siinä, miten keikkoja nykyään myydään. Ainutlaatuiset tilaisuudet ovat ainutlaatuisia tilaisuuksia, kunnes ne eivät enää sitä ole. Kun PMMP:n Olympiastadionin-keikka julkistettiin, uutisen yhteydessä oltiin hiljaa sitä ennen tehtävistä festarikeikoista. Ihmiset oli saatava lippukaupoille, jotta he varmistaisivat olevansa todistamassa erittäin odotettua comebackia.
Nautinnollisimpia keikkoja tätä nykyä ovat varmaankin kaikki kokeellisen musiikin, kuten noisen kaltaisen rutinan ja rutkutuksen kokoontumisajot, joissa kuunnellaan vakavina pihinää ja sihinää. Harva sieltä ottaa kuvia tai videoita muistoksi. 15 sekunnin Instagram-tarinaan tai Tiktok-videoon saa kätevästi taltioitua jonkun kertosäkeen tai muun kohokohdan, mutta ambient-keikalla samassa ajassa ei tapahdu yhtään mitään jakamisen arvoista.
Ehkä uusien levyjen myyntiä saisi piristettyä hyödyntämällä samaa periaatetta. Levyn omistamiseen pitäisi liittyä sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Eli toisin sanoen levystä pitäisi olla haluttavaa tehdä julkaisu someen.
Käytännössä levyjä pitäisi tehdä samalla niukkuudella kuin lääkärejä koulutetaan. Lääkärit saavat pyydettyä aivan käsittämättömiä palkkoja, koska lääkäreitä on liian vähän. Musiikkiteollisuuden toimijat voisivat pyytää konsultointiapua kaikenlaiseen suunnitteluun ja lobbaukseen Lääkäriliitolta, joka haluaa pitää opiskelukiintiöt niukkoina.
Levy-yhtiöt tekevät parhaansa. Ne järjestävät albumijulkaisua edeltäviä levynkuuntelutilaisuuksia, joihin kutsutaan mediaa ja influenssereita ja toivotaan, että he tuntevat olonsa erityisiksi ja laittavat tilaisuudesta kuvia someen markkinointia varten.
Ainakin Sanna Marin teki kuten häneltä odotettiin Behmin levynkuuntelutilaisuudessa ja lisäsi sisältöä Instaan. Sellaisesta miljoonan seuraajan mainospaikasta moni artisti unelmoi, vaikkei Behm sitä erityisemmin tarvinnutkaan. Mutta kenties Tony Blair tykittelee nyt repeatilla Hei rakasta tai Viimeistä tanssia toimistossaan.
Muista piittaamaton käytös keikoilla on ikävä muistutus siitä, että individualismin aikana vain minällä on merkitystä. Joko ihmisiä ei kiinnosta, tai he ovat ahdistuksessaan niin voimavarojensa rajoilla, että ei ole kykyä ottaa muita huomioon.
Pahimmat puhelintulvat olen kokenut viime vuosina Tukholman-areenakeikoilla. Lokakuisena aamuna laivaterminaalissa kuulen seurueen miettivän, mitä biisejä he aikovat kuvata someen huomisella Madonnan-keikalla, eivät suinkaan sitä, mitä biisejä he haluavat kuulla.
Popmusiikkikeikan konteksti ja tunnelma on usein erilainen kuin klassisen tai nykymusiikin, joiden konserteissa kuvauskielto on normaali. Oma ehdotukseni onkin, että yleisössä kuvaamiseen olisi sama ohje kuin ammattikuvaajille lavan edessä: kolme ensimmäistä biisiä.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 10/23.
