Kolumni: Musiikkimedia on kriisissä, ja tämä näkyy kahden jättilevyn saamassa vastaanotossa

Taylor Swift.
MISC / AKM Images / GSI Media / AOP

Arttu Seppänen pohtii Soundissa 10/22 musiikkimedian menoa. "Jos kritiikitön sisältö pelastaa musiikkijournalismin, niin minun puolestani koko ala saa upota", kolumnisti kirjoittaa.

Syksy on kuumaa uuden musiikin julkaisemisen aikaa. Tänä syksynä isoimmat albumijulkaisut ovat olleet samana päivänä julkaistut Arctic Monkeysin The Car ja Taylor Swiftin Midnights. Lukujen valossa näiden kahden musiikkimarkkinan ja mantereen välisen kilpailun voitti selvästi Swift.

Albumien vastaanottoa on ollut kiinnostavaa seurata. Kummallakin mantereella kannustetaan omiaan. Brittiläinen NME, jonka musiikkijournalismi on muuttunut jo vuosia sitten vitsiksi, lätkäisi Alex Turnerin bändin levylle viiden tähden arvion.

Rolling Stone on valinnut leirinsä jo vuosia sitten. Erityisesti lehden tähtitoimittajan Rob Sheffieldin johdolla siitä on tehty Taylor Swiftin pää-äänenkannattaja. Viime vuosina lehti on päätynyt olennaiseksi osaksi Swiftin hypekoneistoa, jonka vuoksi on ollut vaikea erottaa, minkä verran lehdellä on enää tekemistä riippumattoman musiikkijournalismin kanssa.

Swiftin levyn markkinointi oli Tiktokin hyödyntämisen taidonnäyte. Lopulta ratkaisu oli aika helppo ja ilmeinen vastaveto tällaisena sinkuttamisen aikana: Swiftillä on varaa pantata uuden levynsä kaikki biisit julkaisupäivään asti ja luoda ennakkokuhinaa.

Ei ollut varsinaisesti mikään yllätys, että Rolling Stone antoi Swiftin myyttisen kehän keränneelle levylle viisi tähteä ja ”instant classic” -leiman. Pian levyarvion perään lehti julkaisi parituntisen podcastin, joka käy levyn läpi biisi biisiltä.

Sekä Rolling Stone että NME ovat kärsineet identiteettikriisistä monien musiikkilehtien tavoin. Ne tarvitsevat tapauksia, joilla lehden olemassaolo perustellaan lukijoille, joten tapauksia luodaan vaikka väkisin.

Arctic Monkeysin levy on kaukana viidestä tähdestä. Mutta enpä muista, milloin NME olisi antanut millekään merkittävälle brittibändille neljää tähteä huonompaa levyarviota.

Huomiotaloudessa algoritmit ovat muuttaneet mediakäyttäytymistä siten, että ainoastaan äärimmäiset reaktiot keräävät riittävästi huomiota. Levyarvioiden kontekstissa se tarkoittaa sitä, että yleensä lukijoita keräävät eniten yhden tähden lyttäykset ja viiden tähden ylistykset. Tämä lisää kriitikoiden ja medioiden houkutusta antaa jompaa kumpaa. Kriitikkona minua ei haittaisi lainkaan, jos tähtijärjestelmästä luovuttaisiin musiikkiarvioissa. Viiden tähden järjestelmä on riittämätön ja kukin kriitikko tulkitsee sitä liiaksi omalla tavallaan. Hyvän tekstin pitäisi riittää.

Swiftillä on valtavasti faneja, joten hänestä on kannattavaa tehdä sisältöä. Rolling Stone on suhtautunut Swiftiin viime vuosina niin ennalta-arvattavan obsessiivisesti, että lehdellä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin antaa levylle viisi tähteä ja julistaa se klassikoksi. Swiftin hyvyys on ikään kuin sisäänkirjoitettu lehden pääkirjoituslinjaan. En ihmettelisi, jos fanipoika-Sheffield julkaisisi lähivuosina Swiftistä kirjan.

Swiftiin kohdistuu luonnollisesti myös ajan tendensseihin nojaten paljon hyvää tahtoa. Musiikkialan vihatuimmaksi henkilöksi pyrkivä Kanye West on halventanut häntä. Hän on myös menettänyt oikeudet vanhoihin levyihinsä, jonka takia hän on äänittänyt niitä uudelleen. Tällä hetkellä yleisesti Swiftin halutaan onnistuvan.

Pidän Swiftistä itsekin oikein paljon, mutta Midnightsille en antaisi viittä tähteä missään nimessä. Sävellyksellisesti levy on aika perustasoa. Swift on kehittynyt kirjoittajana, mutta hän on ollut viime vuosina myös niin tuottelias, että uudella levyllä maneerit näkyvät ja kuuluvat.

Musiikkimedioista Pitchfork otti kriittisemmän linjan Swiftin albumiin ja antoi sille arvosanaksi 7,0. Se on arvosanana aika täsmällinen, kun riisutaan spektaakkelin verho ja laitetaan valot päälle. Arvosana ei ole huono, vaan sopiva hyvälle levylle, joka ei ole kuitenkaan poikkeuksellinen. Mutta vuosien saatossa Pitchforkilla on ollut yhtä lailla myös omat suosikkinsa, kuten Radiohead, jolle se antoi kriittisemmän arvion vasta King Of Limbsin (2011) kohdalla (mikä oli muuten väärin, sillä levy on loistava).

Swiftin levyn ansioita ei käy kiistäminen. Midnights on Swiftille jo yhdestoista listaykkösalbumi. Todella kova ja myös ansaittu saavutus. Mutta lukijana saati musiikkijournalismin tekijänä en ole lainkaan innostunut tällaisesta fanituskulttuurista. Kun kaikkialla tuputetaan armollista positiivisuutta ja musiikkialan ansaintalogiikka on muuttanut muotoaan, on journalismin oltava yhä kriittistä ja kyettävä tarkastelemaan asioita etäisyyden päästä.

Jos kritiikitön sisältö pelastaa musiikkijournalismin, niin minun puolestani koko ala saa upota.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 10/22.