Vuosi 2022 oli hirveää paskaa. Kovin paljoa hyvää muisteltavaa siitä ei jää. Jos kevät meni pohtiessa, alkaako pian ydinsota ja kuoleeko koko ihmiskunta pois, niin siinä ei juuri sikäli erinomaiset Bad Bunnyn ja Beyoncén poliittiset tanssilevyt ihan ensimmäisenä tule mieleen vuotta muistellessa.
Silti otan ilolla vastaan, että tanssimusiikki voi 2020-luvulla olla poliittista isolle yleisölle älykkäästi, hauskasti ja vetävästi, vieläpä ilman alleviivaamista ja rautalangasta vääntämistä. Bad Bunny teki kunniaa Puerto Ricon ja Karibian alueen monivaikutteisen katumusiikin historialle, kun Beyoncé paalutti diskon historiaa vähemmistöjen ilmaisukeinona.
Jenny Hvalin Classic Objects oli silti vuoden paras levy. Ajaton albumi, joka hengitti rauhassa kaaoksen keskellä ja skaalasi pienestä suureen, yksittäisistä esineistä planeetan kokoiseen eksistentialismiin.
Kotimaisessa musiikissa ei tapahtunut mitään erityisen mullistavaa. Popissa yritettiin etsiä melodioita 2000-luvun alun suomirockista. Räppi vakiinnutti asemaansa popmusiikin kärjessä. JVG teki itsestään entistä voimakkaammin työläisiskelmän perinteen jatkajan. Gettomasan uuden albumin julkinen vastaanotto kilpistyi erikoiseen haastatteluun. Antti Autio teki viimein hyvän levyn. Litku Klemetti sekä Jukka Nousiainen tekivät 70-lukulaiset levyt. 60–70-luvun taitteen lauluntekijämusa on nyt kuumaa estetiikkaa myös maailmalla, siitä esimerkkinä Arctic Monkeysin ja Weyes Bloodin levyt.
Yksi ylivoimaisesti eniten odottamistani asioista vuonna 2022 oli Killing Eve -sarjan neljäs ja viimeinen kausi. Mitä kulttuurituotteisiin tulee, se oli henkilökohtaisesti vuoden isoin pettymys. Kausi on saanut murska-arviot, ja ihan syystä. En paljasta loppua tässä yhteydessä, mutta se oli erityisen laiskasti kirjoitettu. Käsikirjoittaja Laura Neal yritti rakentaa jännitteitä liiaksi ja liian pitkään, joten lopussa tuli kiire sitoa langat yhteen.
Sarjan päänäyttelijöiden välinen dynamiikka on kuitenkin loistavaa: Jodie Comer, Sandra Oh, Kim Bodnia ja Fiona Shaw ovat riemastuttavan hauska nelikko. Erityisesti Jodie Comer on nero.
Killing Eve on mainiota todellisuuspakoa. Sitä kannattaa katsoa nimenomaan estetiikan vuoksi. Sarjassa ollaan kauniissa paikoissa Roomasta Barcelonaan. Jodie Comerin Villanelle upeine asuineen on karismaattisin palkkamurhaaja, jonka olen ruudulla nähnyt.
Mutta erityisesti Killing Eve on musiikkientusiastin sarja. Comerin jälkeen sarjan suurin onnistuminen on musiikki, jonka valitsemisessa on nähty vaivaa erityisesti kolmella ensimmäisellä kaudella. Kuvat löytävät täydellisen parin esimerkiksi Brigitte Bardot’n, Françoise Hardyn ja Conchita Velascon musiikista.
Syvemmältä on kaivettu esimerkiksi italialaista beatiä. Paola Nerin Non Voglio Più Rivederti on ollut yksi genren parhaimpia löytöjä itselleni. Brunetta E I Suoi Balubasin Baluba Shake on puolestaan skeneklassikko, jonka alkuperäisestä seiskatuumaisesta keräilijät ja dj:t maksavat satoja euroja.
Lisäksi Unloved-yhtye on tehnyt sarjaan alkuperäismusiikkia. Yhtye tekee omassa tuotannossaan synteesiä sarjassa kuultavasta musiikista, psykedeelisestä rockista beatiin ja chansoniin reseptillä, jota on vaikea paikantaa. Kahden ensimmäisen kauden musiikit on julkaistu myös levyinä.
Edes epäonnistunut neljäs kausi ei onnistunut pilaamaan sarjaa. Joskus hyvässä biisissä ei ole mitään väliä, mitä siinä lauletaan, jos se kuulostaa hyvältä. Silloinkin, kun Killing Eve on kirjoitettu huonosti, se näyttää ja kuulostaa hyvältä.
Sarjoista vuonna 2022 kaikilla osa-alueilla onnistui The Bear. En ole koskaan nähnyt yhtä intensiivistä keittiöstä käsin kuvattua sarjaa, jota katsoessa hiki, kiire ja stressi tarttuvat. Chicagolaisesta perinteikkäästä perheravintolasta kertovassa sarjassa soi myös erinomainen musiikki, Wilcosta alkaen.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 1/23.
