Arvoisa kulttuuriväki.
Politiikassa kaikki on kaupan ja meidät on myyty. Vuoden 2020 keväästä alkanut koronavuosi on tehnyt yhteiskunnassame näkyväksi paljon sellaista, mikä oli aiemmin piilossa. Kulunut vuosi on opettanut meille, että systeemitasolla kulttuuri on prioriteettina listan hännillä. Lisäksi meillä on kulttuuriministeriö, jota voi kutsua lähinnä osakulttuuriministeriöksi. Sitä ei instituutiona tunnu kiinnostavan oman hallinnonalansa toiminnan realiteetit ja lainalaisuudet suurten valtiorahoitteisten instanssien ulkopuolella juuri lainkaan, ja freelancereita hyödyntävän ekosysteemin toiminta on heille vierasta. Tämä on varmasti ollut asiantila jo kauan – ellei aina – mutta hyvät ajat ja varsinkin Veikkaus-rahoitus ovat lääsineet linssiimme miellyttävästi vaseliinia ja tehneet kuvasta epätarkan.
Veikkausvarojen jakamisen kauneus oli siinä, ettei siihen tarvinnut uhrata poliittista pääomaa. Veikkauksen toiminnan sydämessä olevien eettisten ristiriitojen nouseminen keskusteluun ja kilpailu ulkomailta muuttavat tätä kuviota monella tasolla: raha vähenee, ja poliittiset riskit kasvavat.
Puolueista löytyy kyllä ihmisiä, jotka tykkäävät puhua kulttuurista ja myös näkyä sen yhteydessä. Paljon vaikeampi on löytää niitä, jotka ovat valmiita laittamaan poliittista pääomaansa peliin tukeakseen kulttuuria. Näiden ihmisten löytäminen politiikan kovasta ytimestä taitaa olla mahdotonta. Viimeisen 20 vuoden aikana ei ole onnistuttu puuttumaan edes pieniin verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyviin ongelmiin, hallituspohjasta riippumatta.
Suomessa ei loppupeleissä ole kulttuuripuoluetta. Totuus on, että ensimmäinen koronavuosi oli etiäinen siitä, miltä kulttuuripoliittinen toimintaympäristö tulee seuraavat vuodet todennäköisesti näyttämään ja mikä on kulttuurin painoarvo, kun rahaa pitäisikin löytyä budjetista.
Se on olematon. Aika on kypsä miettiä politiikan ja kulttuurin suhde uusiksi.
Ensimmäinen toimenpide tulisi olla hajuraon luominen kulttuurin tekijöiden ja puoluepolitiikan välille: ei enää näkyvyyden tarjoamista, ei enää tempauksia eikä enää kansanliikkeiden keulakuvina toimimista. On aivan selvää, ettei yhdelläkään puolueella ole tarjota mitään oikeasti tehokasta ja vaikuttavaa tukea esimerkiksi musiikintekijöille edes näin selvässä kriisitilanteessa. Miten luulette kuvion toimivan päivänpolitiikan myllyssä rahoista päätettäessä?
Yhden kuvan ja ennakkoaavistuksen siitä, miten käy, antoi tämä kevät ja sen mukanaan tuomat leikkaukset taiteeseen, urheiluun ja tutkimukseen. Se oli poliittinen valinta. Kaveeraaminen poliitikkojen kanssa ja esiintyminen puolueiden tilaisuuksissa on tyhjä arpa.
Vaikuttaminen täytyy tehdä järjestäytymällä ja järjestelmällisesti, järjestöjen kautta painostamalla ja kulttuurin alan taloudellisia ja demografisia kyynärpäitä käyttäen. Tarvitsemme politiikkaan lisää ihmisiä, joilla on taustaa kulttuurin parissa toimimisesta rakentamaan verkostoja ja klikkejä – tällä tavalla voidaan vaikuttaa tehokkaammin kuin hyvän meiningin kautta. Hyvä meininki on tyhjä arpa.
”Tarvitsemme politiikkaan lisää ihmisiä, joilla on taustaa kulttuurin parissa toimimisesta.”
Hetkellisestä tyydyttävyydestään huolimatta hedelmättömimpiä tapoja lähestyä nykyistä tilannetta on keskittyä kulttuuriministeri Saarikon lyömiseen. Ongelma ja vaikuttamisen paikka ovat aivan muualla. Kyseessä on klassinen ”Don’t hate the player, hate the game” -tilanne. Ketään ei ole valittu tekemään sitä työtä, jonka me haluaisimme hallituksessa tehtävän. Tämän täytyy muuttua ensi tilassa.
Ehkä joskus meillä on kulttuuriministeriö, joka tietää miten kulttuuria tehdään tai on ainakin kiinnostunut oppimaan – ja kulttuuriministeri, joka välittää kulttuurista. Koko sen kentästä.
Ehkä joskus kulttuuriministerin pesti on muutakin kuin hallituksen divari tai paikka, jossa odotetaan painavampaa salkkua. Tai sellainen, jota voi olla hoitavinaan samalla kun tekee varsinaisen työnsä jossain muussa poliittisessa tehtävässä.
Arttu Tolonen
Kirjoittaja on Soundin avustaja, vaikeasti määriteltävä konsultti ja marginaalista musiikkia itsepintaisesti sekä onnellisesti elämänsä ehtooseen saakka suoltava taiteilija.