AIR: Talkie Walkie

Ranskalaisduo Jean-Benoît Dunckel ja Nicolas Godin on päättänyt palata lähtöruutuun. Talkie Walkie sisältää tyyliteltyä eurooppalaista biennaalitaidetta ja akustissynteettistä analogiaa hyvin harmonisessa paketissa. Voisi sanoa, että levyn kymmenestä biisistä seitsemän sopisi tyylillisesti Moon Safarille (1998) ja kolme 10 000 Hz Legendille (2001).

Kaksikon esikoisalbumi Moon Safari oli yksi merkittävimmistä 90-luvun julkaisuista. Levyn ainutlaatuinen elektroninen tenho vetosi myös perinteisemmänkin rockin ystäviin. Jollain tasolla Moon Safarista tuli vuosituhannen lopun ajankuva, positiivisen lämmin äänimaisema tulevalle vuosituhannelle. Nick Hornbyn How to Be Good -kirjan päähenkilö (suom. Hyvät ihmiset) irtaantuu oman elämänsä arkipäivän kahleista kuuntelemalla juuri Moon Safaria.

10000 Hz Legend oli askel kokeilevempaan ja rytmisempään ilmaisuun. Levy oli suuremman haastavuuden lisäksi useassa kohdassa erittäin hauska, jolla Air paljasti olevansa ensimmäinen huumorintajuinen ranskalaiskaksikko sitten Goscinnyn ja Uderzon. Airin musiikin kitaravetoisuus on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Nicolas Godinin akustiset näppäilyt ja nerokkaat soinnutukset muodostavat musiikin ytimen, jonka päälle ladotaan äärimmäisellä tyylitajulla milloin mitäkin pulputusta, jota tuotetaan etupäässä 70-luvun syntikoilla. Edellisiä levyjä leimanneet sivujuonteet ja laulajavieraat puuttuvat nyt täysin, mikä toisaalta tekee kokonaisuudesta ehjemmän, mutta samalla tarttumapinta musiikin ulokkeisiin vähenee. JB Dunckelin lauluosuudet eivät juuri kiinnitä itseensä huomiota, eikä edes perusranskalainen englannin ääntäminen aiheuta ehdottomille anglofiileillekaan näppylöitä, vaikka JB kuulostaakin välillä avaruustarinoita suoltavalta tarkastaja Closeaulta.

Laulun matala profiili on myös omiaan vähentämään levyn laajempaa kaupallista potentiaalia, vaaka kallistuu entistä enemmän subjektiivisen ja kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen puolelle. Talkie Walkie -levy vaatiikin joko hyvin rauhallisen kuunteluympäristön tai korvakuulokkeet, muuten vaarana on teflon-reaktio – mikään ei tartu, mikään ei maistu miltään.

Ensimmäiset kuuntelukerrat antavatkin helposti pelkästään miellyttävän taustamusan tuntemuksen, mutta viimeistään kuuntelu korvalapuillapimeällä meren jäällä kävelessä paljastaa, että pehmeän vellova kuori pitää myös todellista sisältöä uumenissaan. Tuottaja Nigel Godrich tuntuu tekevän suhteellisen virheetöntä ja tarkkaa työtä. Myös levyn jousisovitukset kuulostavat kerta kerralta nerokkaimmilta, eikä ihme, sillä niistä vastaa Sergei Gainsbourgin kanssa työskennellyt Michel Colombier.

Levyn kolmesta instrumentaalista Alone in Kyoto on paras. Se todistaa, että kaikki upeat biisit eivät välttämättä kaipaa päälaulua. Kappale kuullaan myös Sofia Coppolan uudessa elokuvassa Lost in Translation. Mike Mills -kappale (joka on Airin kanssa työskennellyt kansi- ja videotaiteilija, ei REMin basisti) on levyn harvoja hetkiä, jossa Airin hetkittäin päätään nostava ranskanproge antaa kunnolla kuulua itsestään.

Vuonna 2004 Air osoittaa lieviä jähmettymisen merkkejä, sillä muutama kappale tuntuu siltä, että kaikki on kuultu ensimmäisen kymmenen sekunnin sisällä, ja loppu menee omaa nenänvartta tuijottaessa. Pääosa levystä on kuitenkin mitä puhtainta Airia, eikä kukaan muu nykyisessä populaarimusiikissa tuo avaruutta yhtä lähelle.