AIR: 10 000 Hz Legend

Millainen on Airin odotettu uusi albumi? Se on kevyt, mutta syvällinen. Se on vakavissaan tehty, mutta ei vakava. Jos pidit Airin tammikuussa 1998 ilmestyneestä Moon Safari -levystä tai viimevuotisesta The Virgin Suicides -soundtrackista, niin 10 000 Hz Legend upottaa sinut mittaamattomaan mielihyvään.
Ranskalaiskaksikon uudella albumilla yhdistyvät 70-luvun progressiivisen popin toteutumattomat unelmat ja digitaalinen futurismi. Musiikki on kaunista ja kummallista. Levyn jokainen kappale on erikseen ajateltu taideteos, kuin episodi elokuvasta, jollaisen voi nähdä vain unessa. Melkein koko albumin ajan musiikki virtaa eteenpäin uomassaan mataavan suuren joen tavoin, mutta silti kappaleet ovat täynnä tapahtumia. Esimerkiksi The Vagabond (featuring mr. Beck Hansen!) alkaa kuukauden western -henkisellä huuliharpputeemalla muuttuakseen pian Mutations-tunnelmaiseksi mietteliääksi folkiksi. Parin minuutin jälkeen jostain eksyy mukaan yllättäviä Star Wars -efektejä. Sitten on vuorossa arvoituksellinen puheosa ja paluu takaisin aiemmin esiteltyyn folk-kappaleeseen. Lopuksi 2000-luvun kaupunkicowboy innostuu orgastiseen falsettoon ja saa taustakseen entistä hillittömämpiä sädepyssyääniä. Kappale päättyy Beckin nauruun ja "Oh shit!" -toteamukseen. Nerokasta.
Jean-Benoit Dunckel ja Nicolas Godin tutustuivat toisiinsa Pariisin yliopistossa noin kymmenen vuotta sitten. Nuorempina he soittivat Daft Punk -parivaljakon tavoin enemmän tai vähemmän vaihtoehtoisessa kitarapop-yhtyeessä. Guy-Manuel de Homem-Christon ja Thomas Bangalterin bändin nimi oli Darlin', Dunckelin ja Godinin komboa kutsuttiin Orangeksi. Aivan ensimmäisistä Air-julkaisuista asti kaksikko on onnistunut luomaan musiikkia, jonka äänimaailma on ehkä inhimillisempi ja lämpimämpi kuin kenenkään muun 2000-luvun vaihteessa operoivan artistin. Dunckelin (arkkitehti) ja Godinin (matematiikanopettaja) mestaroimasta soundscapesta ovat löytäneet paikkansa niin digitaaliset, analogiset kuin akustisetkin soittimet. Ja jumankauta, Don't Be Light -biisissähän annetaan tilaa oikein kunnon pörinäkitarallekin!
10 000 Hz Legend koostuu varsinaisten sävelmien lisäksi lukuisista pitkistä introista ja lopukkeista, jotka kuljettavat kuulijan seuraavaan maisemaan. Albumin kappaleista ei ole luvassa remiksejä eikä niistä tehty demoja ennen nauhoituksia. Kappaleet pyrittiin ainutkertaisen tunnelman takaamiseksi samaan nauhalle yhdellä otolla. En tiedä, onko kyseinen metodi ollut käytössä Wonder Milky Bitch -biisiä äänitettäessä, mutta jos näin on, studion lasiseinän takana on takuulla ollut hauskaa tuhman maalaistytön tarinan edetessä: "You know how to do it/wonder milky bitch/destined touching, swallowing me/drinking me like Bloody Mary."
Levyn hauskin hetki tulee silti vastaan Radio #1 -singlen loppupuolella, kun radiojuontaja avaa epähuomiossa kanavan liian aikaisin ja rupeaa keksimään omia stemmoja kappaleen kertosäkeen ympärille.
Albumin päättävän Caramel Prisonerin aikana robotit nukahtavat ja näkevät kauniita unia aivan uudenlaisista avaruusaluksista, jotka leijuvat hitaasti kohti horisonttia. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen esirippu sulkeutuu ja valot syttyvät. Ihmisillä on kasvoillaan kysyvä ja kummastunut ilme. Vasta hieman myöhemmin he oivaltavat kokeneensa jotain ainutlaatuista.