Nerokkaan ranskalaisen popduon uutuus kuulosti aluksi valtavalta pettymykseltä. Hajuton, mauton ja väritön tuntuivat sopivilta termeiltä tälle taskusinfonialle. Samaa vanhaa aiempaa tylsemmässä paketissa. Aivan kuin JB Dunckel ja Nicolas Godin olisivat kadottaneet kipinänsä. Myös vierailevat Jarvis Cocker ja Neil Hannon onnistuvat kuulostamaan kovin flegmaattisilta.
Kaikki tämä siis aluksi. Kun levyn antaa pyöriä soittimessa riittävän usein, hiipii se lopulta salakavalasti elimistöön kuin pahemman luokan sairaalabakteeri. Altistuminen on vielä voimakkaampaa, jos musiikin johtaa sisään kuulokkeilla, erityisesti yöaikaan.
Air on taas tehnyt yhteistyötä tuottaja Nigel Godrichin kanssa ja lopputulos on anaalisen hiottu. Kaikki on melkein häiritsevän kohdallaan. Yleissointi on todella kylmän ja etäisen viileä, sitä voisi kuvailla jopa kovaksi.
Ohjaaja Sofia Coppolan myötä Tokiosta innostunut Air on haalinut mukaan joitakin japanilaisia soittimia ja niitä kuullaankin läpi koko levyn värittämässä äänimaisemaa, hillitysti tietenkin. Levyn tunnelma on kuin lasikellon alla olisi. Vaikutelma rikkoutuu juuri oikealla hetkellä, kun Mer du Japon lyö kupuun hienoisen särön.
Pocket Symphony tuskin tuo uusia käännynnäisiä yhtyeen pariiin. Se saattaa jopa vieraannuttaa vanhoja tuttavia. Masennuksesta kärsiviä ystäviä ei kuitenkaan saisi jättää selviytymään yksin.
