Olemme harvinaisen äärellä! Hehkutettu amerikkalainen muusikko-tuottaja on saanut sysäyksen taiteelliseen uudelleenorientaatioon kuuntelemalla Suomessa tuotettua rocklevyä. Ei lähdetä torille, mutta otetaan kaikki ilo irti siitä, kuinka uskottavalta Jonathan Wilsonin itse kertoma taustatarina Eat The Worm -levyn hahmottumisesta tuntuu. Wilson törmäsi Jim Pembroken vuonna 1972 julkaistuun Hot Thumbs O’Riley: Wicked Ivory -albumiin ja rakastui sen pähkähulluun huumoriin ja rautaiseen mutta ilmeisen epäkaupalliseen meininkiin. John Lennonin ja Frank Zappan omituinen eurooppalainen mutaatio ei välitä pätkääkään, vaan antaa mennä!
Kun avauslaulu Marzipan alkaa rönsyillä elegantista pianointrosta kuulijan ympärille avautuvaksi freskoksi, Pembrokelta saatu rohkaisupotku alkaa näyttäytyä varsin merkittävältä impulssilta. Tämän albumin arkkitehti on eksentrinen lauluntekijä ja surrealistinen tarinankertoja. Aivan kuten Jim Pembroke! Korkeimman asteen retrotemput hallitseva multi-instrumentalisti-studionero Wilson on talossa, mutta hän ei johda puhetta. Musiikin parametrit on painotettu nyt toisin, mistä seuraa järkyttävä havainto. Keskityn ensimmäistä kertaa kuuntelemaan sitä, mistä Jonathan laulaa. Oli korkea aika, sillä Wilsonin lähihistorian, popkulttuurin ja americanan aaveita ja kuvasirpaleita vilisevät houreunet ovat kiehtovia.
Korkeimman asteen retrotemput hallitseva multi-instrumentalisti-studionero Wilson on talossa, mutta hän ei johda puhetta.
Laulu- ja lyriikkavetoisuus tuo Wilsonin musiikkiin kiinnostavia jännitteitä ja kontrasteja. Mies on tuottajana ja sointimaailmojen luojana orgaanis-psykedeelisen korvakarkin kuningas, ehkä kovin maailmassa. Nyt Wilson malttaa. Monet kappaleista soivat folkimmin ja raaemmin. Jos ne olisivat elokuvia, näkisimme rakeisen 16 millimetrin mustavalkomaailman. Kunnes jossakin rainan puolivälin paikkeilla alkaisi tapahtua. Aluksi jokin yksityiskohta värjäytyisi purppuraan ja lopulta valkokangas pamahtaisi pariksi kymmeneksi sekunniksi täyteen technicolour-loistoon.
Yllättävien leikkausten ansiosta Wilson kuulostaa psykedeelisemmältä kuin aiemmilla levyillään, joissa haetaan hallitusti massiivista värit päälle -efektiä. Wilsonin yhteydessä viljeltyjä Pink Floyd -vertauksia käyttäen: kuohkeasta Gilmour–Waters-estetiikasta on otettu monta askelta psyyke horjuen outoja kuviaan maalaavan Syd Barrettin suuntaan. Lopputuloksena on arvaamaton, ajoin ärsyttävä, mutta ehdottoman rakastettava musiikillinen vedenpaisumus.
