Jonathan Wilson tekee loistavia albumeja. Eikä pelkästään omissa nimissään, joskin tietoisuus toinen toistaan hienompien artistien kanssa tehdystä yhteistyöstä alkoi tihkua esiin vasta kuultuani Wilsonin toista loistavaa Bella Union -levytystä Fanfare (2013). Sitä edeltänyt lempeä läpimurtolevy Gentle Spirit (2011) vierailevine muusikoineen loi sen pohjan, jolta Wilsonille kertyi työsuhteita mitä moninaisimpiin arvovaltaisiin musiikintekijöihin.
Soololevyt ovat olleen monien upeiden projektien ohessa aivan oma juttunsa. Dixie Blur muistuttaa luontevan persoonallisessa lämminhenkisyydessään Gentle Spiritiä, eivätkä tyyliin tai tunnelmaan ole vaikuttaneet monipuoliset, vahvimmatkaan sidekick-ammattilaisen muusikon ja tuottajan pestit. Tällä kertaa Wilson vain vaihtoi Kalifornian studiot Nashvilleen ja Cowboy Jack Clementin Sound Emporiumiin sekä valikoituihin paikallisiin taustamuusikoihin. Levytys pantiin purkkiin kuudessa päivässä, ja homman nopeudesta albumi sai nimensä.
Dixie Blur on niin täyteläinen ja levollinen levytys, että kappaleet ovat pakostakin olleet hyvin valmistellut ennen tiivistä ja intiimiä yhteistyöstöä.
Dixie Blur on niin täyteläinen ja levollinen levytys, että kappaleet ovat pakostakin olleet hyvin valmistellut ennen tiivistä ja intiimiä yhteistyöstöä. Materiaali on tuoretta lukuun ottamatta Wilsonin Muscadine-yhtyeen 90-luvulla purkittamaa laulua Korean Tea ja yhtä edellisen, loistavan Rare Birds -levyn (2018) sessioissa syntynyttä kappaletta. Teemat ovat hyvin maanläheiset, toki ilman muita Nashvillen kantristandardeja kuin miellyttävän eloisa soitinnus ja tietyt eteerisemmän tyylin mukaisiksi jalostetut valssit, polkat ja kiitettävästi softatut banjosvengit.
Laulut kertovat sangen yksinkertaisista asioista, elämän perusfiiliksistä ja ongelmista, tytöistä ja autoista. Akustisvoittoiset ja kauniin melodiset slovarit hallitsevat tahtia, mutta orkesterin lempeästi vaimennettu hillbilly-henki polkaisee välillä suorastaan malttamattoman svengaavasti hiukan ripeämmän vaihteen päälle. Silloin hienosti hitureissa soljuneet viulu ja stilikka luovat tunnelman järkähtämättömän levollisesti. Viulisti Mark O’Connor on solistisissa osuuksissa aivan ihastuttavan valpas ja antaumuksellinen.
Jonathan Wilson kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään, vaikka syvää hengenheimolaisuutta on aistittavissa monenlaatuista.
Jonathan Wilson kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään, vaikka syvää hengenheimolaisuutta on aistittavissa monenlaatuista. Hän on pari piirua juurevampi kuin Father John Misty, arkirunollisempi kuin Jim White, melankoliassaan vähemmän raastava kuin Lucinda Williams, huolitellumpi ja tasaisempi kuin Neil Young eikä niin hartaasti sisäänpäin kääntynyt kuin viime aikojen Nick Cave. Silti oletan Wilsonin perussäätöjen olevan mainittujen artistien diggareille mieleen.
Dixie Blur pysyy harkitussa lestissään, eikä Wilson koe tarvetta virittää musiikillisia pastisseja, tribuutteja, tyylillisiä syrjähyppyjä tai itsetarkoituksellisen kiehtovia kokeiluja. Musiikki on yhtä valmista ja kokonaisvaltaista kuin monipuolisuusmiehenä tunnetun tekijänsä vaistonvaraisesti muokkaama vakaa näkemys näiden laulujen todeksi tekemisestä. Albumiraidat pitävät alkuun hivelevää uteliaisuuden virettä yllä, mutta laulujen sarja vakiintuu pian kauttaaltaan kestokuunteluun sopivaksi mestariteokseksi.
