Levyarvio: Jonathan Wilson on kuin rockmusiikin Quentin Tarantino – tavallaan briljantti, mutta monilla mittareilla merkityksetön

Jonathan Wilson
Rare Birds
Bella Union

Jonathan Wilson tuskin pitäisi siitä, että häntä luonnehtii miehen kiinnostavien yhteistyökumppaneiden kautta. Kiusausta ei voi välttää. Wilsonin uudesta albumista tulee asennetasolla mieleen Roger Waters, sekä Pink Floydilla että ilman. Watersin kitaristina muiden kiireidensä ohella kiertänyt kalifornialainen pelaa mielellään isoa peliä. Miksi näperrellä, kun voi pistää peliin kaiken ja tehdä jotain suurta. Yksinkertaisetkin ideat voi turvottaa katedraalin kokoisiksi, jos jaksaa ja kehtaa.

Erityisesti värikylläisessä sointimaailmassa ja sielukkaassa suurieleisyydessä Rare Birds tuo mieleen megakauden Floydin pääarkkitehdin. Aseistariisuva vilpittömyys on sekin Watersia. Näin sydämelliselle pullistelijalle ei voi olla vihainen, edes ilmiselvien kohtuuttomuuksien kohdalla. Roger Watersin tapauksessa mahtailu on perusteltua. Wilsonista en ole varma.

Miksi näperrellä, kun voi pistää peliin kaiken ja tehdä jotain suurta. Yksinkertaisetkin ideat voi turvottaa katedraalin kokoisiksi, jos jaksaa ja kehtaa.

Jonathan Wilson on itse kertonut ottaneensa etäisyyttä hänen yhteydessään vilauteltuihin länsirannikon rockin suurnimiin. Hän kuulee itsensä nyt 1980-luvun englantilaisen popspektaakkelin perillisenä. Trevor Hornin ja kumppaneiden muototerävyydestä on kuitenkin vaikea kuulla merkittäviä kaikuja Wilsonin introvertissä vaeltelussa. Hän on tiukasti 1970-luvun aaveiden vanki.

Itse en saa ravisteltua mielestäni studiovelhon muutaman vuoden takaisen live-esiintymisen synnyttämiä epäilyksen varjoja. Riisutut olosuhteet korostivat paikoin pelottavalla tavalla Wilsonin kappaleiden tyhjäkäyntiä ja tavanomaisuutta. Rare Birds -kokonaisuudessa sama onttous vilahtelee uskomattomissa puitteissa. Olen varma, ettei tänä vuonna ilmesty kovin montaa perinteistä rocklevyä näin mielipuolisen taiten ja nyanssikkaasti toteutettuna. Wilsonin artistista hohdokkuutta himmentävä paradoksi on juuri taidossa ja virtuositeetissa. Hän on musiikin tekijänä Tarantino: briljantti joillakin mittareilla, suht merkityksetön olennaisen asteikolla. Mieletön keinoarsenaali on hallussa, mutta omaa musiikillista sanottavaa ei löydy. Hänen kaliforniafreskojensa äärellä on helppo viihtyä. Pysyvää jälkeä tajuntaan niistä ei saa millään ilveellä.