Foo Fightersin jatkosta on rumpali Taylor Hawkinsin viimevuotisen kuoleman jälkeen spekuloitu paljon. Uuden levyn aikaansaaminen näinkin pian on aikamoinen suoritus. Varmasti asiassa on terapiapuolensa, mutta äkkiseltään albumia ei sen kummemmin erota yhtyeen aiemmasta, varsinkaan viimeaikaisesta tuotannosta. Ainakaan huhuttu ”paluu alkuun” se ei ole, vaikka maestro Dave Grohl soittaakin albumin rumpuraidat kuten yhtyeen kahdella ensimmäisellä levyllä 1990-luvun puolivälissä.
Grohlin rumpalointi on levyllä jokseenkin hillityä. Se on siinä määrin eleetöntä kappaleiden mukana soittamista, että ratkaisu jopa vaikuttaa kunnianosoitukselta Hawkinsia kohtaan. Kun rumpali on poissa, Grohl ei ainakaan ole halunnut lähteä nokittelemaan tämän perintöä. Vain satunnaisesti rummut leiskahtelevat vähän ronskimmin, mutta pääasiassa homma hoituu napakasti rivimiehen elkein, biisit edellä.
Vaikka albumi kumpuaa oletettavasti hyvinkin vahvasti menetyksestä, siitä ei ole tehty musiikillista mausoleumia tai hautajaissaattuetta.
Vaikka albumi kumpuaa oletettavasti hyvinkin vahvasti menetyksestä, siitä ei ole tehty musiikillista mausoleumia tai hautajaissaattuetta. Lyriikoita ei ole naulattu aikaan tai tapahtumiin, ja tyyli pysyy sopivan etäännytettynä ja tulkinnanvaraisena. Tässä ajassa sanojen tulkinnalta Grohlin suhteesta Hawkinsiin ei voi välttyä, mutta ”minua, sinua ja meitä” vilahtelevat sanat voi hyvin tulkita perinteisemmälläkin tavalla ihmissuhdepainotteisiksi. Päättymisen filosofiaa tuumailevan Beyond Men kertosäkeen ”forever young and free” kääntää kaiken loppumisen lämpimäksi asian hyväksynnäksi.
But Here We Are ei ole surumielinen, mutta tavanomaista FF-levyä pohdiskelevampi ja vähemmän iloluontoinen se on. Etenkin levyn alkupuoli on aika yllätyksetöntä ja tasalaatuista Foo Fightersia. Vuolaasti vyöryvä kymmenminuuttinen The Teacher, kauttaaltaan mukavan ilmavan mukavasti leijuva Show Me How ja tunteikkaasta hissuttelusta säröisäksi meteliksi äityvä Rest ovat levyn huomionarvoisimpia raitoja. Jännittävää kyllä, juuri näiden kappaleiden kohdalla Grohl tuntuu sanoittavan tuntemuksiaan selkeimmin Hawkinsin menetyksen ympärille.
Albumilla on omanlaisensa erityinen aura, mitä albumin häilyvän utuinen kansikin tukee. Levynä se on aivan hyvää, mutta laadukkuudessaan aika tavanomaistakin Foo Fightersia. Mainittuihin neljään viimeiseen kappaleeseen albumi kuitenkin päättyy tavanomaista selkeästi jännittävämmin. Alkupään biiseistä löytyy kyllä muutama keikkatilanteessa yleisöön suvereenisti solahtava ralli.
