Jos maailma on lainkaan oikeudenmukainen — harvoin se toki on — Florence Welchin taiderock-kokoonpano paisuu neljännellä levyllään vielä entistäkin valtavammaksi. Äärimmäisen niukoin elementein rakennettu High As Hope on paras mahdollinen elävän elämän esimerkki väsyneestä kliseestä: vähemmän on enemmän.
Levyn sydämessä on intensiivinen minimalismi. Orgaanisuus ja Florence Welchin ääni. Autenttisuus, oikea piano ja aidot elämänkokemukset. Rytmityksenä mieluummin yhteentaputtavat kädet kuin mitään rumpuihin viittaavaa.
Aiemmilla levyillä suuressa roolissa olleet syntikat loistavat nyt poissaolollaan. Jos Florence Welchin ääni kaipaa säestystä, tällä levyllä se on toteutettu mieluimmin vain yhdellä, korkeintaan kahdella soittimella kerrallaan — jos silläkään. Johdonmukaisimmin kokonaisuutta värittävät Isabella Summersin koskettimet, mutta nyt pysytään niin kaukana synteettisistä soundeista kuin ikinä mahdollista.
Levyn sydämessä on intensiivinen minimalismi. Orgaanisuus ja Florence Welchin ääni. Autenttisuus, oikea piano ja aidot elämänkokemukset.
Tältä Florence + The Machinen olisi pitänyt aina kuulostaa. Ei sillä, etteikö bändi ole tehnyt kaunista musiikkia jo vaikka miten paljon aiemminkin. Mutta nyt bändi on löytänyt jotain, joka tuntuu kuin se olisi löytänyt kotiin.
Florence Welch on aina ollut henkeäsalpaavan vahva laulaja. Nyt biisimateriaali nojaa tähän voimavaraan enemmän kuin koskaan. Kaikki, mikä levyllä tapahtuu, on tarkkaan mietitty ja tiukasti valikoitu ja lisätty sekoitukseen vain, jos se aidosti tukee Welchin ääntä ja tarinoita.
Levyltä etukäteen julkaistut singlet osoittavat samaa huolellista suunnitelmallisuutta, sillä ne ovat täydelliset introt kokonaisuuteen.
Florence Welch on aina ollut henkeäsalpaavan vahva laulaja. Nyt biisimateriaali nojaa tähän voimavaraan enemmän kuin koskaan.
Ensimmäinen näistä oli Sky Full Of Song. Folk-perinteestä ammentava, sellon näppäilyä taustalla vain hyvin säästeliäästi hyödyntävä balladi on samanaikaisesti ankaran koruton ja sähköisen intensiivinen. Welch itse on kuvaillut biisin konseptia seuraavasti:
”Tämä laulu vain putosi taivaalta täysin valmiina. Joskus esiintyessä kohoaa niin kauas pilviin, että on vaikea löytää tie alas. Se tunne on kuin lohkeaisi auki, syöksyisi lakkaamatta ylöspäin ja ulospäin, ja silloin haluaa jonkun pitävän sinusta kiinni ja tuoda sinut takaisin omaan itseesi. Se on uskomaton, taivaallinen, mutta jotenkin yksinäinen tunne.”
On huikeaa, että näin riisutuilla elementeillä voi onnistuneesti kuvata jotain vastaavaa.
Toinen single Hunger oli energialtaan huomattavasti kiihkeämpi, mutta rakennusmateriaaleiltaan lähes yhtä alaston. Nämä biisit kuultuaan saa hyvin todenmukaisen ennakkokuvan koko levystä — tosin kuuntelukokemus syvenee huomattavasti kokonaisuuden äärellä.
Biisien sanoitukset tuntuvat kautta linjan vahvasti henkilökohtaisilta, mutta niissä on usein tunne jostain opitusta elämänviisaudesta tai tärkeästä kokemuksesta, joka on johtanut tarinankertojan ymmärtämään itseään tai ympäristöään paremmin.
On varmaankin kuulijasta itsestään kiinni, tuntuuko tällainen lähestymistapa inspiroivalta vaiko pikkuriikkisen hurskastelevalta. Myönnetään, että omalla kohdallani vaaka lipsahtaa jälkimmäisen puolelle pariin otteeseen levyä kuunnellessa.
Toisaalta, kun ainoa valitus levystä on tämä edellinen virke, en voi sanoa sen häiritsevän omaa kokemustani paljonkaan. Etenkin kun musiikillisesti tässä puhutaan yhdestä kuluvan vuoden kauneimmista levyistä. Helposti.
