FLORENCE + THE MACHINE: Ceremonials

FLORENCE + THE MACHINE
Ceremonials
Island

Bat For Lashesin huumaavalla Daniel-singlellä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Karate Kidiin viitannut kappale oli vähintään vuoden 2009 paras pophitti. Florence + The Machinen toisen albumin esitelleessä What The Water Gave Me -raidassa on paljon samaa. Täydellinen kertosäe vain puuttuu. Ja näennäisen kevyen mutta silti koskettavan elokuvan sijaan Florence Welch on paljastanut sanoituksensa inspiraatioksi kirjailija Virginia Woolfin itsemurhan.

Toisella levyllä Florence Welchin näkemys on selkeämpi ja johdonmukaisempi kuin tyylikirjoltaan repaleisella Lungs-debyytillä (2009). Se ei kuitenkaan ole yhtään kiinnostavampi. Pitkällä ja raskaalla albumilla rummut mäjähtävät massiivisesti ja kertosäkeet vyöryvät toisensa perään kuin hyökyaaltoina. Florencea on markkinoitu loistavana laulajana, mutta kauan ennen levyn loppua tulee mieleen, että vähempikin kailotus riittäisi.

Häpeilemättömästi 1980-luvun keinoja kierrättävä Florence Welch on ottanut käyttöönsä vain periodin yhden puolen. Se on outo päätös englantilaisen taidepopin pelastajaksi uumoillulta neidolta. Pompöösi ja paisuteltu toteutus tekee kaikkensa peittääkseen alleen taiteilijan oman äänen. Tällä näytöllä Welchistä ei ole Kate Bushin kauan odotetuksi perilliseksi, etenkään jos Kate-täti intoutuu julkaisemaan uutta musiikkia useammin kuin kerran kymmenessä vuodessa.

Taiteellisesti Ceremonials ei ole odotettu askel eteenpäin ja kaupallinen sukseekin vaikuttaisi olevan yhden kortin varassa. Jos raskassoutuinen levy yltyy myymään miljoonia, veikkaan sen tapahtuvan Never Let Me Go -balladin titaanisen pauhun vauhdittamana.