Arvio: Heti kun Jesse Markinin levy lähtee soimaan, tietää että nyt tapahtuu jotain merkittävää

Rohkeus antaa kaikkien vaikutteiden ja koko elämänkokemuksen virrata estoitta ulosantiinsa on luonteenpiirre, josta syntyy usein vaikuttavinta musiikkia.
Toisesta ääripäästä löytyy estynyttä musiikkia, joka on ummehtuneimmassa muodossaan sellaista, että tietyn genren yhtye on ottanut vaikutteita vain saman genren esikuviltaan.
Jesse Markin kuuluu tässä karkeassa jaottelussa ensimmäiseen ryhmään. Oikeastaan tuntuu siltä, ettei Markin ole perinteisellä tavalla muusikko lainkaan, koska häntä eivät tunnu pidättelevän ne totutuimmat muusikon kahleet. Nyt kolmannella albumillaankin Markinin musiikkia voi kuvailla tutkimusmatkaksi rapin, elektron, afrobeatin, popin ja rockin risteyksiin, mutta tämä tuntuu vähättelyltä, kun kappaleissa esiintyy elämännälkäinen, utelias ja aito ihminen.
Heti kun Markinin kolmas albumi Pump lähtee soimaan, tietää että nyt tapahtuu jotain merkittävää. Kappale toisensa perään Pump osoittautuu albumiksi, joka tempaisee mukaansa villeillä rytmeillään kuin paraskin bilelevy, mutta seuraavassa hetkessä ollaankin pohdiskelevien soundien pyörteissä. Seuraavaksi voi löytää itsensä tarttuvan iloisten pop-melodioiden ääreltä, ja jopa saman kappaleen sisällä saatetaan käydä myös syvällä melankolian uumenissa.
Juuri tässä piilee Jesse Markinin albumien voima. Ne eivät ole yksitotisesti yhtä asiaa sulkien jonkin toisen pois. Ihan kuin Markin haluaisi laskea kaikki raja-aidat kaikkien välillä. Kun hänen musiikissaan pohjoinen, etelä, itä ja länsi kohtaavat, Markin kutsuu kaikki pitkän illanvieton tuntuiseen jaettuun hetkeen, johon voi kuulua estotonta tanssimista, syvällisimpiä keskusteluja, elämälle nauramista ja maailmantuskan jakamista erilaisten ihmisten kesken.
Aina välillä Suomeen rantautuu tuotantoilmiöitä maailmalta, ja lähes yhtä usein ne ovat jo aavistuksen vanhentuneita tänne saapuessaan. Vaihtoehtoisesti Suomi-versio kuulostaa amatöörimäisemmältä. Pump ei ole mitään kotikutoista askartelua, puuhailua tai sinne päin kokeilemista. Se on tuotannoltaan maailmanluokan soundia, jossa juurevimmat rytmit, elektronisimmat kerrokset ja orgaanisin bändisoitto kietoutuvat rennosti yhteen.
Kaiken mainitunkin jälkeen albumin suurin tähti on Jesse Markin itse, kuten kuuluu ollakin. Markin on kirjoittanut albumille oivaltavia, avoimia ja herkkiä, mutta samaan aikaan yhteiskunnallisesti kantaaottavia sanoituksia rakkaudesta ja empatiasta. Tämä lyriikka välittyy kuulijalle niin lujasti rytmitetyllä iskevän flow’n räpillä ja viiltävillä laulutulkinnoilla, että Markinia kuunnellessa todellakin haluaa keskittyä täysin siihen, mitä hänellä on sanottavanaan.
Folk (2019) oli hyvä albumi, Noir (2021) hieman parempi ja nyt Pump Markinin paras albumi tähän asti. Uskon Markinin ja tuottaja Totte Rautiaisen seikkailujen johtavan vielä tätäkin suurempaan hurmokseen. Tuleva ei kuitenkaan ole pois tältä erinomaiselta levyltä.