Hukassa oleminen on yksi aikamme suuria yhdistäviä kokemuksia. Vanhemmat ikäpolvet eivät voi enää luottaa niihin totuuksiin ja tarinoihin, joihin heidän maailmansa rakentui. Ja nuoremmat eivät ole koskaan moisten kautta eläneetkään.
Jos joskus oli kansallisia projekteja ja yksilön ihanteita, nyt on yhä hähmäisemmäksi muuttuva kokoelma tv-sarjoja, musiikkikappaleita, self help -kirjoja, kolumneja ja Insta-aforismeja. Materiaalia identiteetin rakentamiseen piisaa, mutta samalla yhä useampi on ymmällään sen suhteen, kuka on.
Tämä esipuheeksi siihen, mitä Jesse Markinin debyyttialbumi Folk edustaa. Sen näkemys ympäröivästä maailmasta on nimittäin erittäin kirkas. Levyn kappaleet käsittelevät yhteiskuntaa, ihmistä, ihonväriä ja seksuaalisuutta ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, mutta eivät ulkopuolisuuden tunteen kautta. Ehkä onkin ajalle tyypillistä, että Markin – Liberiassa syntynyt, Ghanasta kuusivuotiaana 2500 asukkaan Viljakkalaan muuttanut tummaihoinen – on paremmin kartalla omasta identiteetistään kuin kokonainen sukupolvi harhailevia pari-kolmekymppisiä.
”Being broke built us back / stronger than ever before / we played the cards how they were laid / and then came through the door”, Markin riimittelee Blood-singlellä, ei leuhkana tai hyökkäävänä vaan omat demoninsa selättäneenä.
Viime vuonna julkaistujen sinkkujen perusteella saattoi luulla Markinin siirtyneen hiphopista syvemmällekin indiepäätyyn, mutta ytimeltään Folk on kuitenkin räppilevy.
Musiikillisesti Folk on niin sanotusti valmista kamaa. Totte Rautiaisen tuotanto on ammattitaitoista ja nykyaikaista, ja albumi on tyylillisistä kokeiluistaan huolimatta yhtenäinen. Viime vuonna julkaistujen sinkkujen perusteella saattoi luulla Markinin siirtyneen hiphopista syvemmällekin indiepäätyyn, mutta ytimeltään Folk on kuitenkin räppilevy. Houkutellakseen suurempia yleisöjä lähelleen Markinin pitäisi tosin ehkä tursuttaa enemmän pophittikuorrutusta kappaleidensa päälle.
Suuria yleisöjä Markinin terävät tekstit nimittäin ansaitsisivat.
Jesse Markin, Folk kuulostaa poliittiselta, jopa ennen kuin sanoituksiin tarkemmin perehtyy. Onko se poliittinen albumi?
– Ennemminkin kantaa ottava tai yhteiskuntaa tarkasteleva. Poliittinen tunnelma on tullut varmaan osin tarkoituksella ja osin vahingossa, vaikka tosin aika moni käytetyistä sampleista on otettu poliittisilta artisteilta. Levyllä kuullaan esimerkiksi etiopialaista Alemayehu Esheteä.
Levyn ensimmäisessä kappaleessa Falcon lauletaan: ”Trying to feel nothing, trying to feel something worth my soul”. Mitä tarkoitat?
– Mä haluan ymmärtää ja kokea niitä asioita, jotka tapahtuvat tässä ympärillä, niin että niissä olisi joku selvyys. Välillä ne ovat kuitenkin niin raskaita juttuja, että niistä haluaisi pitää paussia. Mä en haluaisi välittää, vaikka mä välitän, heh.
Oletko sinä tässä biisissä se falcon, haukka?
– No joo, oon mä, vaikka siinä lauletaan myös yksinäisestä sudesta. Mutta siinä on tämä säe: ”Driving miss Daisy in millenium falcon”, josta se tulee. Eli se on sanaleikki, mutta mä tarkoitan sillä myös, että haluan tällä levyllä levittää siipeni ja lentää vähän pidemmälle, mitä olen aikaisemmin uskaltanut.
Olen yrittänyt kirjoittaa levyn kaikki biisit niin, ettei kukaan muu olisi aiemmin käsitellyt niiden aiheita juuri tällä tavalla.
Kerroit Bad Doll Experimentin viittaavan Kenneth ja Mamie Clarkin 1940-luvulla tekemiin nukketesteihin, jossa tummaihoisille lapsille annettiin kaksi nukkea, valkoihoinen ja tummaihoinen, ja heidän piti kertoa, kumpi on heidän mielestään kaunis, ruma, hyvä tai paha. Laulu ei suoraan kerro kyseisestä testistä, vaan mistä?
– No se on aika henkilökohtainen kappale siinä mielessä, että suomalaisessa pienessä kylässä asuneena mulle tuli välillä sellaisia kaikuja, että tytöille tai naisille mä en kelpaa kuin siihen yhteen juttuun. Mua ei koskaan nähty poikaystävänä tai mahdollisena aviomiehenä, vaan mä olin se, jonka kanssa sai pitää hauskaa. Että mä oon tässä se bad doll.
– Olen yrittänyt kirjoittaa levyn kaikki biisit niin, ettei kukaan muu olisi aiemmin käsitellyt niiden aiheita juuri tällä tavalla. Kahvipöytäkeskusteluissa ehkä, mutta ei lauluissa, ainakaan ihan näin. Tämä oli yksi sellainen mukaan valikoitunut aihe.
Kuinka omana itsenäsi olet tällä levyllä, eli onko lauluissa se sama Jesse, jonka kanssa minä nyt keskustelen?
– Kyllä levyllä on se sama Jesse. Mä en oikeastaan usko mihinkään alter egoihin, eli samat aivot siinä taustalla aina hyrrää. Aikaisemmin oon käyttänyt taiteilijanimiä, koska mulla on ollut joitain ongelmia Jesse-nimen kanssa, mutta mä oon kasvanut niistä ulos. Toisaalta The Megaphone Statessa käyttämäni nimi Thelo Ekow oli myös mun oma, se annettiin mulle Ghanassa.
Nykyään identiteetit ovat jatkuvasti keskusteluissa mukana, puhuttiin sitten politiikasta tai taiteesta. Koetko tekeväsi asioita tummaihoisena miehenä vai jonakin muuna, esimerkiksi ihan vain ihmisenä?
– Mä oon paininut paljon identiteettini kanssa. Kun muutin Suomeen ja olin asunut täällä jonkin aikaa, Ghanan itsenäisyysbileissä mua sanottiin suomalaiseksi pojaksi. Täällä mä taas olen se ulkomaalainen poika.
– Tavallaan mä en ole ikinä kokenut olevani suomalainen tai ghanalainenkaan, mutta se on aina ollut ilmiselvää, että mä oon tummaihoinen mies. Ja kun ympäristö on aina suhtautunut muhun sellaisena, niin sen kautta mun identiteettinikin oikeastaan syntyi. Eli joo, mä koen olevani musta mies, Jesse, heh!
Teksti: Antti Granlund
