Tupaan hiipii hämärä. Ainoastaan siitä huomaa ajan kuluvan. J. Karjalainen istuu keinutuolissa kitara sylissään. Hän tapailee raukeaa kuviota, jonka päälle sanat putoilevat painollaan. Yhdestä äänestä juontuu seuraava, ajatus johtaa toiseen. Hitaasti muistot, assosiaatiot ja perinteet taipuvat suomalaiseksi muotoiluksi.
Näin tämän voi nähdä. Suomalaista muotoiluu on vähäeleisen akustinen levy, jolla Karjalainen luo tunnelmat pääsääntöisesti yksin, kerrontakykyynsä luottaen.
Tuokiokuvat soljuvat lännenjukkamaisesti ruovitusta Hurriganes-saagasta (Takapenkillä vanhan Cadin) kukkakärpäsen tarkkailuun (Mary Ann) ja lapsuuden järviretkiin (Kyyveen kipparit). Vetovastuusta maestro ei luovu silloinkaan, kun saa taustalleen täysimittaisen bändisovituksen (Uuteen satamaan).
Vaikka musiikki kuulostaa helpolta, toteutuksessa ei ole merkkiäkään keskeneräisyydestä. Lisäkerrokset ovat harkittuja, rivit mitoissaan ja kaikki nuotit rutiinilla silattuja. Mielikuva mökin nurkassa haaveilevasta muusikosta pitää kuitenkin pintansa. Laulujen alkuperä välittyy kautta levyn sekä sieluna että johtoajatuksena.
Joskus tällaiset albumit mieltyvät välitöiksi tai saumakohdiksi. Karjalaisen kohdalla kyse ei ole kummastakaan. Hän on vain astunut tarinoiden virtaan ja huuhtonut sieltä kymmenen sievää hippua.
