J. KARJALAINEN: Et ole yksin

J. KARJALAINEN
Et ole yksin
Warner Music

Asiasta ei ole epäilyksen häivää. J. Karjalaisen uutuusalbumin avaava Mennyt mies on maaginen kappale. Loitsumaisia kielikuvia hypnoottisen svengin ylle vuodattava laulu on klassikko, synnynnäisen musamiehen taikatemppu, joka levittää lämpöisenä hohkaavan energiakentän koko Et ole yksin -levyn ylle.

Lännen-Jukan onnistunut mielikuvitusmatka menneeseen on historiaa ja nyt on aika palata klassisen yhtyerokkauksen pariin. Tämän albumin kohdalla jos koskaan on syytä puhua bändilevystä. Uskon, että juuri oikeiden rikoskumppaneiden valinta tekee tästä tyrmäyksestä niin vaivattoman ja niin täydellisen. Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman ja Pekka Gröhn – tämä kvartetti pääsee jonon ohi taivaaseen! Meripihkahuoneen torvilla lihotetussa loppurullauksessa Jiin superyhtye muuttuu kosmiseksi kiltiksi hirviöksi, joka on nielaissut Beatlesit, Rollarit, The Bandit, soulit ja kaikki kunnon musat.

Päävelho Karjalainen on kirjoittanut unelmaorkesterilleen läjän lauluja, joista monet edustavat hänen uransa parhaimmistoa. Maestron vanhat bravuurikikat on pyyhitty pölyistä ja erityisesti lyriikkapuolelle on tullut kosolti tuoretta kierrettä. Alter ego Markun uskomaton odysseia Mennyt mies ei ole ainoa umpiluovalla kielenkäytöllä ladattu kappale tässä tusinassa. Kevytsavukkeita, turisteja, kurkiauroja, niittivöitä, Kekkosia, dorkan hauskoja La Bamba -sitaatteja, sillipurkkeja ja itikoita meripihkanpalassa – mielikuvituksen pyhyyden nimeen vannovan taiteilijan maailmassa käy mieletön kuhina, mutta kaikelle on tilaa. Karjalaisen lauluissa ei tunneta mitään pakkoa, väkinäistä halua sanoa jotain, mitä ei kannata sanoa. Täällä ei ajeta käärmettä pyssyyn, vaan jengi saa mönkiä vapaasti.

Vapaasti hengittävän poprockkarkelon takana on järjetön määrä taitoa ja näkemystä, oikeanlaista kontrollia. Perinnetietoinen pelkistäminen on äärimmäisen vaikea pallopeli. Moni yrittää ja harva onnistuu, koska useimmat uppoavat arvattavuuden ja ikävystyttävyyden suohon. Kuka osaa kirjoittaa simppelin bluesmuotoisen tekstin suomeksi ilman, että tulos on korni ja lattea? Kuka voi tehdä Sydänlupaksen kaltaisen suoraan sieluun uppoavan lemmenvalan olematta kiusaannuttavan lälly? J. Karjalainen osaa ja voi. Kurkien äänet on upea blues ja Sydänlupaus rakkausnaivismin merkkipaalu. Ja sitten vielä Mikko Lankinen soittaa täydellisen svengin päälle ihokarvat pystyyn nostavaa rautalankaa ja ihanaa särömurinakitaraa. Ei saa näin aikuista miestä liikuttaa.

Hyvä taide jättää ihmisen hämmennyksen tilaan. J. Karjalaisen uusin, hänen kenties paras levynsä, tekee juuri sen. En tiedä, pitäisikö  itkeä vai nauraa.