J. KARJALAINEN: Lännen Jukka – Amerikansuomalaisia lauluja

J. KARJALAINEN
Lännen Jukka - Amerikansuomalaisia lauluja
Poko

Kahden albumin yhteisarvio:
J. KARJALAINEN: Lännen-Jukka
TUOMARI NURMIO JA KONGONTIEN ORKESTERI: Tangomanifesti

Perinnemusiikki muotoutuu profiililtaan perin painavaksi ja kulmikkaaksi, kun trad.-tietoiset taiteilijat veistelevät siitä näköispatsaitaan. Hande Nurmio usuttaa vinosärmäisen soundinsa hajottamaan tangomarkkinoiden rahanvaihtajien pöydät ja J. Karjalainen vetäytyy banjonsa kanssa villasyylingeissä mummonmökille. Oikeamielisen sointikuvan osalta kaikki on pätevästi kohdallaan, mutta karismaattisten artistien kiehtovin omaperäisyys karsiutuu selvästi. Kongontien orkesterin suurenmoisen topakasta ja sävykkäästä soundista huolimatta Tangomanifesti kuulostaa Kinaporin kalifaatin (2005) ällistyttävän vankan ja täysipainoisen setin jälkeen kalutummalta luulta.

Ikivihreimpien tangoklassikoiden, Pettäjän tien, Hopeisen kuun ja Satumaan, ronskiotteiset sovellukset ovat Tuomarin tylyhkön estetiikan tikarinkärjet, mutta kolmea enempää ei oikeastaan kaivata. Rinnalle on nostettavissa niin monta omaa virstanpylvästä, että bisarrimpaan rahvaankaraokeen ei ole tarvetta. Siihen loppui satumaa puree edelleen loistavasti ja karrikoi nautinnollisen happamasti koko tangotematiikan. Tulkinta muistuttaa ehkä eniten alkuperäistä versiota, joka löytyy Kuu-levyltä (1988). Tässä kangasteleekin kiekon kätköihin verhoiltu pulma; osa versioista maistuu raskaspoljentoiselta läpijauhannalta. Erityisesti Arrivederci Monan (Kolmannen linjan Mona Lisa) petetyn tossukan tilitys tylsistyy ja Ankaran kerkeiden kippurakärkitohvelien pohjat tervataan todella tahmeiksi. Upein verranto syntyy henkevän Hopeisen kuun ja vapahduttavan kauniin Kuu kulkee hiljaa -herkistelyn peräkkäisissä uustulkinnoissa.

Karjalaisen intiimit tulkinnat hakeutuvat kunnioitettavan pitkälle uusalkeellisuuteen. Ajatusleikki suomalaisen ja amerikkalaisen kansanperinteellisen musiikin yhdistelmästä vahvistetaan ”Lännen Jukka” -hahmon fiktiivisillä kokemuksilla 1920-luvun onnen kiertolaisena rapakon takana. Roolipelin täydentää komeasti patinoitu kansitaide suomeksi ja englanniksi sepitetyin lyriikoin ja oheistekstein. Antaumuksellisen inkarnaation varjopuoli on liian vakavan esittämisen asenne, joka pikemminkin ummehduttaa kuin elävöittää trad.-sävelkulut. Suomalaisten kansanrallatusten sovittaminen blues-kerronnaksi ei ole millään muotoa keinotekoinen ratkaisu, mutta rekikyydin kepeys, ulospäin suuntautuva huumori ja pirtein tanssaamisen svengi uupuu.

Tutuimmat rallit Minun kultani kaunis on ja Piupali paupali ovat merkillisen ilotonta läpiluentaa. Parhaiten sapluunaan istuvat oma ouija-blues Sormus se kulki ittellänsä sekä kepeämmän kupletin juonta noudattava Maailman Matti. Täytyy toivoa, että kappaleiden sydämellisin auvoisuus avautuu konsertoidessa pienen ja taidokkaan pelimanniryhmän parissa.