J. Karjalaisen tuotantoon kuuluu viisitoista levyä, jotka ovat myyneet vähintään kultaa. Niistä suosituin on kokoelmalevy Suurimmat hitit (1992) triplaplatinamyynnillään. Kenties syy levyn suursuosioon oli siinä, että suosionsa huipulla olleen Karjalaisen fanit halusivat ostaa modernilla laserlevyllä suosikkiartistinsa tuotannon helmet. Kuka niitä nyt enää vinyyliltä kuuntelisi?
Uran myöhempiä vaiheita kertaavan Vanhaa Rautaa -kokoelman (2004) julkaisun aikaan Jiin suosio oli jo laskussa. Kaikki hitit -tuplan julkaisu osuu niin Karjalaisen kuin cd-levyn suosion ehtoopuolelle.
Kahden cd:n paketti on koostettu soittolistamaisesti kronologiaa vapaasti mukaillen. Pääsääntöisesti se sisältää mainittujen kahden kokoelman kappaleet muutamin poikkeuksin. Tarkasteluväli alkaa J. Karjalainen ja Mustat Lasit -debyytistä (1981) ja loppuu Electric Sauna -yhtyeen Valtatie-albumiin (2004). Lännen-Jukan rekilaulut on jätetty luonnollisesti rauhaan, sillä suurin osa niistä on kansanlauluja, eivätkä levyt varsinaisia hittejä poikineet.
Kokoelman ykköslevyn yllättävin valinta on Pariisi, Motala ja Hilversum hienolta ja kokeilevalta Keltaisessa talossa -albumilta (1990). Kakkoslevyllä on runsaimmin edustettuna mestarillinen Villejä Lupiineja -levy (1994). Otsikon agendasta johtuen bonuksia tai harvinaisuuksia kokoelma ei kuulla. Suurimmat hitit eivät useinkaan ole olleet Karjalaisen parhaita lauluja.
J. Karjalainen on monessa mielessä epätyypillinen suomirock-artisti. Musiikista puuttuu kaikki maskuliininen uho ja arkkityyppinen synkistely. Naivismi onkin näytellyt siinä aina suurta osaa. Apinaorkesteri, Tulppaani ja sadepisara, Hullun laulu ja Pygmit bailaa ovat veikeitä esimerkkejä tästä.
Välillä rento fiilinki on kallistunut populistiseksi ja jankkaavaksi rallatteluksi. Tästä huolimatta on vaikea keksiä etevämpää suomalaista lauluntekijää, joka hyödyntäisi amerikkalaisen populaarimusiikin perinnettä yhtä laajasti, luontevasti ja omalaatuisesti.
