Arvio: J. Karjalaisen uutuus on vaivattomuuden taidetta, jossa äänet ja sanat palvelevat jotakin suurempaa

J. Karjalainen
Sä kuljetat mua
Warner

Vanhaa rautaa -kokoelmansa (2004) saatetekstissä J. Karjalainen kirjoitti keihäänkärjestä, jonka hän oli löytänyt perunamaastaan Perniössä. Saatteen lopussa hän myönsi, että kärki saattoi yhtä lailla olla vanha haravakoneen piikki. Löytäjälleen aarre oli kuitenkin antanut mahdollisuuden kuvitella kokonaan toinen maailma – ja kirjoittaa kuvitelmansa lauluksi.

Sä kuljetat mua -uutukaisen keihäänkärki on Terve, Sirkka Lautamies. Siinä Karjalainen sukeltaa vanhan kasvion kautta pyterlahtelaiselle niitylle kesään 1925. Niityn vierestä laulaja löytää lakkautetun graniittilouhoksen, jonka kiviä hän seuraa Pietarin kanavapenkereille ja palatseihin. Havainnot laajenevat pohdinnaksi siitä, mikä on pysyvää ja mitä jälkiä ihminen itsestään jättää. Laulun vaietessa viestikapula siirtyy eteenpäin; tässä on jälleen yksi Karjalaisen jälki tuleville aarteenetsijöille.

Tässä on jälleen yksi Karjalaisen jälki tuleville aarteenetsijöille.

Suhde aikaan ja sen kulumiseen on määrittänyt Karjalaisen koko 2000-lukua. Vuonna 2005 alkanut Lännen-Jukka trilogia oli luovaa samoilua historian myyteissä, Et ole yksin (2013) hahmotteli 1970-luvun Suomea Karjalaisen sivupersoonan kautta, ja Sinulle, Sofia (2015) oli täynnä laulajan omaa elämäkertaa. Tuoreella levyllä aikatasot hahmottuvat vertauskuvallisemmin, mutta yhtä lailla selväpiirteisesti. Menneisyys on läsnä niin traditionsa sisäistäneen muusikon ilmaisunrikkautena kuin elämää nähneen ihmisen haikeana pohjavireenäkin.

Orientaatio kiteytyy Karjalaisen kysyessä Vierailla muistoilla, voiko toisen ihmisen muistoja rakastaa – tai omia muistoja, jos ne tuntuvat vierailta. Esityksen hartaus kertoo hänen tietävän vastauksen.

Aikatasot ovat samalla osa laajempaa sielunmaisemaa ja alitajunnan vietäväksi heittäytymistä. Sä kuljetat mua on edeltäjiään tummempi levy; unenomainen, mietteliäs, raadollinenkin. Kappaleet rakentuvat toisaalle hamuavista kuvaelmista, soitanta niiden valaistuksista ja tulkinta mielikuvien todeksi elämisestä. Vaikka miellevirta kanavoidaan niin cha cha -mukaelmaksi, Finnhits-diskoksi, dub-sävyiksi kuin laveaksi americanaksikin, on ilmaisun monitahoisuus lähes huomaamatonta. Karjalainen ja hänen luottoyhtyeensä käsittelevät lauluja niin luontevasti, että musiikin rikkauden oivaltaa vasta siitä herkistyneestä olosta, jonka levy jättää.

Kaikkiaan Sä kuljetat mua on tiivismittainen yhdistelmä rutiiniosaamista ja kuuntelu kuuntelulta avartuvaa kerrontaa.

Tämä kertoo tietenkin ammattitaidosta. Sä kuljetat mua on vaivattomuuden taidetta, jossa äänet ja sanat palvelevat jotakin suurempaa. Esimerkiksi Tule kesäyö ja Tummansininen seuralainen -kaunokkien sisällöksi riittää upottava kokonaisestetiikka, ja monet muutkin kappaleet perustuvat vaikutelmien tungettelemattomaan ohjailuun. Karjalainen osoittaa kuitenkin myös tietävänsä, milloin tyyni pinta pitää rikkoa. Kun Rosettan parisuhdeväkivaltakuvaus murtaa levyä luonnehtivan hienotunteisuuden, tunkeutuu sanoma luihin ja ytimiin.

Kaikkiaan Sä kuljetat mua on tiivismittainen yhdistelmä rutiiniosaamista ja kuuntelu kuuntelulta avartuvaa kerrontaa. Laulut jättävät viimeistellyimmilläänkin tilaa assosiaatioille ja luovat tunnusomaisesta pinnastaan huolimatta omanlaisensa ilmapiirin. Osa keihäänkärjistä jää terävämpien varjoon, mutta yleistunnelman kannalta vähäisimmätkin taokset ovat olennaisia. Siksi kalleuksia kannattaa etsiä sieltäkin, mikä näyttää aluksi tavalliselta perunamaalta.