Vanhasta tottumuksesta valmistauduin pettymään Gasellien uuteen levyyn. Uransa lähtöviivoilla yhtyeeltä julkaistiin kahdessa vuodessa Kiittämätön (2012) ja Aina (2013), kaksi suuria lupauksia herättänyttä albumikokonaisuutta. Niiden jälkeen yhtye on tuupannut ulos tasaiseen tahtiin väkevien sinkkujen vetämiä epätasaisia pitkäsoittoja, joiden uudelleenkuunteluarvo on ollut vähäinen.
On tuntunut siltä, kuin Gasellit rakentaisi levykokonaisuuksien sijaan kokonaistaideteosta, vaihtelevantasoisten albumien läjästä kasattua jätkäporukan kasvukertomusta. Edellislevyllään Zen (2021) yhtye pyrki selkeästi uudistumaan, mutta henkistä hyvinvointia käsitellyt konseptialbumi tuntui lähinnä nurkkaan itsensä maalanneen yhtyeen tahattomalta itseparodialta.
Kokonaisuus on vahva, vaikkei täydellinen ja yhtye tuntuu hiljalleen uudistavan ilmaisuaan.
Saagansa seitsemännessä osassa Gasellit on astunut askeleen taaksepäin Zenin ylivirittyneestä meiningistä ja ottaa rennosti. Ilmaisu on laventunut pinnistelemättömän tuntuisesti ja kuulostaa siltä, että yhtye on nyt kunnianhimoisempi kuin koskaan. Gasellin kyynel on edelleen sitä Yhdysvaltain etelävaltioiden hip hopista ja indie-diskoista innoittunutta popräppiä, josta yhtye tunnetaan. Levy kuulostaa kuitenkin virkeältä, meno on reippaampaa kuin parilla aiemmalla albumilla.
Tuottajajäsen Musajusa on selkeästi ujuttanut kappaleiden sävyihin aiempaa enemmän kontrasteja. Esimerkiksi kappaleen Viimeinen kesä tunnelmanmuutos on dramaattinen ja tyly, mutta joka tapauksessa temppu, jollaista yhtyeeltä ei ole ennen kuultu. Yllättävin veto on Thube Hefnerin kokonaan laulama soulvinjetti 100 km Stadiin.
Levyn teemat kiertyvät taloudellisen riippumattomuuden ja henkisen hyvinvoinnin välisten yhteyksien ympärille. Se on hiukan raskasta kuunneltavaa. Varsinkin Rahaa on raivostuttava. Kun sana”raha” toistetaan alle kolmessa minuutissa arviolta 50 kertaa eikä aiheesta siltikään onnistuta sanomaan mitään painavaa, alkaa koko levyn rahapuhe jo totisesti tympiä.
Kaikesta huolimatta Gasellin kyynel on mielestäni yhtyeen paras levy sitten Ainan. Kokonaisuus on vahva, vaikkei täydellinen ja yhtye tuntuu hiljalleen uudistavan ilmaisuaan.
