Hevitoteemi Iron Maidenin nokkamiehen Bruce Dickinsonin seitsemättä soololevyä on odotettu 18 vuotta. The Mandrake Project on jotenkin runoilija William Blaken sanoihin kietoutuva konseptilevy, synkän dystooppinen scifi-tarina vallasta, hyväksikäytöstä, kuolemanrajakokemuksista ja orpona kasvaneen tieteellis-okkulttisen nerohahmon kamppailusta oman identiteettinsä löytämiseksi.
Tarina on kunnianhimoinen, mutta niinpä on julkaisukin, sillä The Mandrake Project on transmediatyyppinen pläjäys, johon kuuluu musiikkialbumin lisäksi Z2 Comicsin julkaisema sarjisalbumi sekä nippu Ryan Mackfallin ohjaamia elokuvallisia videoita.
Ehkä epäreilunkin koviin odotusarvoihini nähden harmittavan vaatimattomaksi jäävän musan ovat sorvanneet Dickinson ja luottokumppaninsa Roy ”Z” Ramirez. Niin tykkejä hajabiisejä kuin kaksikko on parhaimmillaan (Adrian Smithin avustamana) muille Brucen sooloille kynäillytkin, tällä kierroksella tikka ei ota osuakseen taulun keskiöön sitten niin millään. The Mandrake Projectilla ei ole ensimmäistäkään niin loistavaa biisiä, että puukorvaisinkaan fanipoika nostaisi sen vaikkapa klassisten Tears Of The Dragonin tai The Towerin rinnalle.
Niinpä tämän kunnianhimoisuudestaan huolimatta keskinkertaiseksi jäävän ja kaikenlaista muistettavuutta karttavan albumin parhaaksi kappaleiksi jäävät Brucen ikääntyneelle äänelle hienosti sopiva slovari Shadow Of The Gods sekä jo aiemmin Iron Maidenin The Book Of Soulsilla hiukan eri nimellä julkaistu Eternity Has Failed. Mainioita ovat myös elämänmakuisella tavalla karheat hituri Face In The Mirror ja päätösbiisi Sonata (Immortal Beloved), jonka laulussa tosin kuuluu aavistus liikaa väkisin puskemista. Maininnan ansaitsee myös kiinnostava Fingers In The Woulds, jossa on soundivaikutteita niin westerneistä kuin Lähi-idästä.
Ei The Mandrake Project toki huono ole, se on täsmälleen sitä, mitä Dickinsonia vuosikaudet seurannut fani odottikin, paitsi että biisit ovat kautta linjan sen harmittavan hitusen verran huonompia kuin toivoisi.