Arvio: Lauluja lähtemisestä – kesällä julkaistiin todellinen angloamerikkalaisen kerronnan aarreaitta

Folkloristin lapsena Jake Xerxes Fussell on viettänyt koko elämänsä kenttänauhoitusten ja mytologioiden ympäröimänä. Tästä maaperästä on versonut myös hänen uransa. Laulaja on pakannut jo varhain reppuunsa isänsä tallentamat traditiot, etsinyt liudan lisäesimerkkejä, harjoitellut veteraanimuusikoiden kanssa, kuunnellut, jäljitellyt ja sisäistänyt. Lopulta aineistot ovat purkautuneet nauhalle uusissa muodoissa, levy levyltä purevammin.
Viidennellä albumillaan Fussell on jo erehtymätön syntetisoija, joka sekä hyödyntää lähteitään sellaisenaan että rakentaa sirpaleista jotakin täysin omaa. When I’m Called paljastuu angloamerikkalaisen kerronnan aarreaitaksi, jossa populaarikulttuurin viitteet sekoittuvat vuosisatoja vanhoihin kerrostumiin: yhtäällä Gerald Gaxiola uhittelee Andy Warholille, toisaalla kansanballadeja höystetään modernein tuokiokuvin. Ja siellä täällä törröttää paikannimiä kompassipisteinä, joiden väliin ihmiset hukkaavat itsensä ja joihin projisoidut haaveet pysyvät alati saavuttamattomina.
Fussell ei häivytä musiikin alkuperää. Pikemminkin hän asettaa itsensä yhdeksi kokijoista joko alkuperäiseen kontekstiin samastuen tai laulut tähän päivään tuoden. Mies mittailee tekstejä omistautuneella äänellä, joka on samanaikaisesti lakonisen geneerinen ja tyköistuvan rauhallinen. Tuekseen Fussell saa tämän tästä tuottajansa, multi-instrumentalisti Jim Elkingtonin sekä liudan muita muusikoita, jotka luovat vaistonomaisen kitarapikkailun taustalle moni-ilmeisiä ja kokonaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeitä orkestraatioita.
Levyn punaiseksi langaksi punoutuu lähteminen. Väljän teeman voi kuulla kunnianosoituksena Fussellin mentorille, kaksi vuotta sitten kuolleelle laulunkerääjälle Art Rosenbaumille, jonka arkistoista haetut kappaleet kiteyttävät albumin ydinperspektiivit: Leaving Here, Don’t Know Where I’m Going lähettää vaeltajan matkaan, Feeing Day höystää irtolaisuutta kohtaamisen lämmöllä, ja Going To Georgia vihjaa kulkijan pääsevän vielä joskus kotiin.
Vaikka saapumiset ja erkaantumiset esitetään konkreettisina, on liike ensisijaisesti metafora. Se häivyttää subjektin ja jättää jäljelle vain muiston, anekdootin tai tunnetilan. Nämä jäljet Fussell ottaa omikseen – tietoisena siitä, että tarinoiden virrassa kaikki on lainaa ja jossakin vaiheessa tulee hänen vuoronsa lähteä.