Maanisesti helppoja genremääritelmiä väistelevä Oranssi Pazuzu on uudella levyllään voimiensa tunnossa. Vuonna 2011 julkaistun Kosmonumentin avaruus-stonerista on menty häijympään suuntaan ja riffit ovat muuttuneet autistisemmiksi. Vanhan koulun Melvins- ja Shellac-faneille tyypillistä äkkiväärää tempoilua on vähemmän. Maailman psykedeelisin ja krautein black metaliksi luokiteltavissa oleva bändi junttaa suoraviivaisen lujaa, mutta tavalla joka ansainnee sille faneja kaukana metallin ydinmailta. Ja Suomen ulkopuolelta.
Valonielu on hieno trippi. Noisea, psykedeliaa ja syntetisaattoritekstuureja käytetään metallin taittamiseen väkeväksi ja eeppistä levottomuutta herättäväksi teokseksi, joka onnistuu rakentamaan jylhiä draaman kaaria toiston varaan. Orkesteri tekee kaiken tämän kuulostamatta unettavalta ja omaan elokuvamaisuuteensa pakahtuvalta postrockilta. Jos Valonielua ajattelisi jonkinlaisena scifi-teoksena – avaruusrockin vaikutus elää levyllä vahvasti – siinä on aika paljon alkuperäisten Tähtien sota -elokuvien likaa ja William Gibsonin käytettyä tulevaisuutta, jossa mikään ei toimi ilman adaptereita. Eikä niitä löydy silloin kun tarvitset. Äänikuva on hyvällä tavalla suttuisempi.
Kaikuja kuuluu häkellyttäviltäkin tahoilta Bathorysta ja Hawkwindistä Vangelikseen ja trancejanareihin sekä LoOpiin. Etenkin levyn päättävä Ympyrä on viiva tomussa on biisi paikallaan ja kiteyttää kolmeentoista viimeiseen minuuttiin sen mikä tässä levyssä on hienointa.
Juuri nyt, Liarsin, Circlen ja Oneidan tapaisten bändien nauttiessa suosiota popparien parissa, Valonielu voisi toimia hyvänä porttihuumeena raskaampaan ilmaisuun niille, jotka saattavat vierastaa tätä saraa. Kaikissa näillä hyvin erilaisissa bändeissä on jotain Oranssi Pazuzun uuteen levyyn rinnastettavaa. Ja kyllä tämä suurimman osan jonkinasteista indiesuosiota ja Pitchfork-mainintoja saavuttaneista amerikkalaisista, kliinisyyteen taipuvaisista black metal -bändeistä pesee aika selvästi.
