Uniklubi elää uutta kultakauttaan. Kaikki on kuin olisi taas vuosi 2004, bändin energia on vähällä pursuta yli, jokainen biisi tarttuu kuin piikkilanka ja samalla mukaan on tullut niin paljon uutta kypsyyttä, että bändi on entistä ehompi.
Näin tämä 2000-luvun poprock-kiiltokuva saattaa villeimmissä unissaan asian kokea, mutta tälläkin kertaa todellisuus on vähemmän ihmeellinen. Uniklubin olisi nimittäin toivonut joko tekevän juuri sitä samaa kuin he tekivät nuoruudessaan, mutta vieläkin törkeämmin, tai sitten jotain rohkeasti erilaista. Nyt se ei tee oikein mitään.
8-albumin laulut eivät tiedä, haluaisivatko ne olla jotain retroa, jotain ajatonta, jotain tästä hetkestä vai jotain tätä kaikkea yhdistävää. Jos olet kuullut levyltä irrotetut singlet Hehkuvia kipinöitä ja Sammuttamaton, olet kuullut koko albumin. Synasoundit ja sanat vaihtelevat näennäisesti laulujen välillä, mutta eivät sitten kuitenkaan.
Parasta nyky-Uniklubissa on se, ettei bändi piehtaroi synkkyydessä tai larppaa teiniangstia. Sen riemukkaan tunnelman ja stadionluokkaan kasvavan soundin takia levystä haluaisi todella kovasti pitää, mutta tämä ei onnistu lyriikoiden saadessa lähinnä kiemurtelemaan ja monien kappaleiden kuulostaessa jo ensikuulemalla puhkikuunnellulta.
