Pikametallin Big 4 -ryhmän toinen pillienpussittaja on Dave Mustainen jo kauan sitten palkkasoturiarmeijakseen muuttama Megadeth. Edellislevystä puoliksi uudistettu miehistö leipoo bändin viimeisellä levyllä ammattilaismetallia pätevästi ja jopa jonkinlaisella intohimolla.
Kolmen ensimmäisen albuminsa upean huuruisuuden sliipatumpaan popmetalliin 1990-luvulla vaihtanut bändi peilailee nimikkolevyllään nivelvaiheen toteutusmallia. Höyryt höngitään So Far, So Good.. So Whatista (1988) ja Rust in Peacestä (1990). Tarttuvuutta on kohtuullisesti, ja etenkin ärhäkkyys on ihastuttavan vahvasti läsnä – temponvaihteluiden ja erikoisrakenteiden lisäksi.
Selkeä mutta ei tyystin hengetön tuotanto palvelee hyvää soitantaa, jota ei onneksi ole puleerattu epäinhimilliseksi. Salaliitoista paasaamisen sijaan Mustaine ärisee enimmäkseen omia tuntojaan yhteen purtujen hampaiden välistä.
Kappalemateriaali on miltei kauttaaltaan yllättävänkin kelpoa. Kärkikappale Tipping Point on selkeä johtotähti, ja reippaammat rallit tuntuvat lähtevän muutenkin vallan hyvin. Obey the Call edustaa verkkaisemmin louhittua ja mukavan vanhakantaista paatosjyrnintää, mutta senkin tempo vaihtuu jatkossa rapsakammaksi d-beat-moukutukseksi.
Kokonaisuutena Megadeth on oikein kunniakas päätös pitkälle uralle.
