MEGADETH: The World Needs A Hero

MEGADETH
The World Needs A Hero
Metal-is

Vic Rattlehead palaa. Se tulee kannessa Dave Mustainen vatsasta läpi kuin kadoksissa ollut Alien, jonka paluu tietää armotonta liikekannallepanoa. Mutta tämä onkin se huono jatko-osa; Vic-olio ei ole enää vedossa.
Rattleheadin ilmestyminen tarkoittaa tietenkin symbolisesti sitä, että Megadeth ottaa pari askelta taaksepäin hevimmän ja kitaravoittoisemman musiikin pariin. Näinhän ennakkoon jo toitotettiin. Tottahan se onkin: kirkuvia sooloja, pitkiä kitarakuljetuksia ja sellaisia biisejä, jotka eivät missään nimessä olisi sopineet Riskin pehmompaan linjaan. Laatu vain on tipotiessään. The World Needs A Hero on periaatteessa aivan samaa tyhjää läpsettä kuin kolme edellistäkin levyä. Tähän on jo tottunut. Megadeth julkaisee parin vuoden välein väljähtyneen levyn, jota perustellaan milloin minkäkinlaisilla kommenteilla. Välillä yritetään murtautua planeetan isoimpien bändien joukkoon, toisen kerran puunataan soundeja metronomin kanssa ja sitten taas palataan "juurille". Aiemmin on tuntunut siltä, että kyse on linjavalinnoista. Nyt näyttää siltä, ettei Dave Mustaine osaa enää tehdä kunnon metallirallia, vaikka haluaisi. Aika masentavaa.
Mistähän bändi saisi lisäpotkua, kun miehistönvaihdotkaan eivät enää näytä tepsivän? Megadeth ei ole tehnyt kunnon levyä kohta kymmeneen vuoteen. Tuona aikana kärkibiisitkin ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Tältä levyltä niiden joukkoon yltää ainoastaan Disconnect, Trustin kaltainen hypnotisoija. Moto Psychon tyyppisiä kamalia, tekoraskaita lallatuksia ei yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan. Kovin järkevä veto ei ole myöskään Hangar 18:n teemojen pilaaminen kelvottomalla Return To Hangarilla. Vanhaan ei kannata palata, jos ei pääse samaan vireeseen tai jos siihen ei ole minkäänlaista lisättävää.