Kai muistitte, että Megadeth viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan? Luonnollisesti samalla tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Dave Mustaine sai potkut Metallicasta. Näin jälkeenpäin arvioiden sattumus oli suotuisa metallille, vaikka Mustaine itse on ilmeisesti aina kärsinyt kokemastaan vääryydestä.
Niin merkittävä bändi kuin Megadeth on ollutkin, se ei ole viime vuosina päässyt nauttimaan yhtä laaja-alaista arvostusta kuin moni muu. Syy lienee osin siinä, että Mustainen bändi on tehnyt musiikkia käytännössä koko ajan, jolloin lopettamisen suoma nostalgiabuusti ei ole päässyt edistämään yhtyeen uraa. Eivätkä bändin levytkään ole aina antaneet syytä ylenpalttiseen hehkuttamiseen.
Tuore levy on bändin neljästoista ja ensimmäinen sitten Cryptic Writings -levyn (1997), kun kokoonpano ei ole muuttunut lainkaan kahdella peräkkäisellä levyllä. Megadethin soittajien jakkarat ovat olleet tuulisia paikkoja, mutta levyjen taiteelliset arvot eivät ole olleet varsinaisesti miehistöstä riippuvaisia. Kysymys on aina ollut siitä, miten Dave Mustainella itsellään on mennyt.
Edellinen levy Thirteen (2011) oli selkeä välityö, mutta se ei silti ladannut kovempia odotuksia tälle uutuudelle. Megadeth on viime vuosina ollut perusvarma, huolellinenkin, mutta ei mitenkään hämmästyttävä bändi. Siksi Super Colliden avausraidan Kingmakerin napakka ja sukkela riffirytmittely jättää lähinnä odottavalle kannalle. Toiseksi sijoitetun nimiraidan kohdalla voi huokaista helpotusta.
Alkuasetelma vaikuttaa sellaiselta, että Megadeth tiivistää Super Colliderille melkein koko levytetyn uransa kaaren, melkein pahassa ja melkein hyvässä. Osaahan Megadeth edelleen olla räväkkä ja napakka, mutta levyn parhaimmistonkin kohdalla viimeinen puristus tahtoo jäädä puolitiehen ja kappaleet pääsevät jossakin kohdin lerpahtamaan.
Kingmakerin ohella Off The Edge tarjoaa tutun kuuloista rujoa junttausta, joka on Megadethin peruskauraa, mutta monet biisit tuntuvat kärsivän hätäisistä ratkaisuista. Levyn keskitempoisuus on varmasti punainen vaate joillekin, mutta vain siten bändi saa kiinni kunnon päänhakkausmeiningistä.
Super Collider tavoittelee periamerikkalaista suurisoundista rockia. Kyseinen tyyli ei ehkä ole kaikkein luontevin eikä bändi itsekään tunnu aina täysin varmalta linjastaan, mutta Megadethin riffien iskuvoimaan voi edelleen luottaa.
