MEGADETH: Warchest

MEGADETH
Warchest
Capitol

Nostalgia on asia, joka kertoo ilmiöiden iästä enemmän kuin mikään. Ja mitäpä muutakaan yli 20-vuotisen musiikillisen tuotannon kokoaminen näyttävään retrospektiiviseen boksiin olisi kuin nostalgiaa.

Punkrockista ja raskaasta rockista siinnyt speedmetalli on saavuttanut iän, jossa siihen aletaan suhtautua häpeämättömän kaihomielisesti. Ensimmäisenä asialle ehti Slayer, jonka kattava Soundtrack To The Apocalypse -laatikko ilmestyi neljä vuotta sitten.

Nyt tykittää kesän kynnyksellä Tampereellakin esiintynyt Megadeth. Nokkelalle johtajalleen, laulajakitaristi Dave Mustainelle, sopivan moniselitteisesti nimetty Warchest sisältää neljä cd:tä sekä yhden dvd:n, ja läpi käydään Megadethin 1985 alkanut levyura teknisestä, jazzvaikutteisesta proto-speedmetallista progemaisen polveileviin teoksiin ja sieltä raukeampiin tempoihin sekä puhtaaseen hardrockpoljentoon. Ympyrän sulkevat ihan huippuvuosien tasolle nousevat otokset kahdelta tuoreimmalta albumilta.

Yli kuuden tunnin annoksen syötteinä on demoja, harvinaisia raitoja ja keikkatallenteita. 1990-luvun alulta tulee kaksi julkaisematonta livekoostetta: yksi audiona, toinen dvd:llä. Osaavaa, vaikkakin paikoin turhan persoonatonta väkeä bändiinsä rekrytoineen Mustainen karisma korostuu tietenkin juuri näillä näytteillä.

Pakkauksesta itsestään tekee mieli antaa pyyhkeitä. Tekoraju militääri meininki istuu 46-vuotiaan Mustainen nykyimagoon huonosti, jos lainkaan. Ja niinpä Vic Rattlehead -palkkasotilas-maskottiin viittaavat erilaiset graafiset ratkaisut, etenkin kannen panosvyö, huvittavat tilaajapäässä paljon enemmän kuin tuottajapäässä on ajateltu.

Semi-nokkela on sentään levyissä kulkeva revolverin rullan ja venäläisen ruletin idea. Sen äärellä voi jopa katsoa sormien läpi sitä faktaa, ettei viisikammioista revolveria taida löytyä mistään. Suorastaan kelvoton on puolestaan Ian Christen ”essee”. Kritiikitöntä propagandaa on aina työlästä lukea, on se puettu historiikin muotoon tai ei. Capitolin studiolevyjen uusintaversioiden saatteena olleet Mustainen omat kommentit olivat paljon parempia.

Mustainen elämäntyön tarkastelu nostaa mieleen Alexi Laihon. Molempien biisinikkarien käyttövoimana on punk-asenne, soitannollinen osaaminen, herkkä riffitaju sekä kyky laatia tarvittaessa erittäin tarttuvia hardrock-kertosäkeitä. Ehkä jo kymmenen vuoden päästä on aika koostaa yhtä nostalginen Children Of Bodom -boksi.