Arvio: Puolivillaisen läpsyttelyn ajat ovat Megadethissä ohi – Dave Mustaine on bändeineen hurjassa tikissä!

Arvio julkaistu Soundissa 1/2022.
Kirjoittanut: Mape Ollila.

Arvio

Megadeth
The Sick, The Dying… And The Dead!
Universal

Narisevaääniseen kitaravelho Dave Mustaineen henkilöityvä thrash metal -jätti on kiehutellut sappeaan pandemian ajan ja pärskäyttää nyt myrkkykeittonsa silmillemme 55-minuuttisena lautasellisena. Ja sehän passaa, sillä kelju Megadeth on paras Megadeth. Hiljattain Mustainen ei ole edes tarvinnut hakea poliittisia ja polarisoivia kohteita kiukulleen, vaan suivaantuneisuuteen on syitä ainakin ruttolentsun torppaamien rundien sekä yhden itse lusitun kurkkusyövän verran. Ärtymystä siis riittää, harmi vain, että raittius ja Jeesus estävät Mustainea olemasta yhtä veemäinen kuin yhtyeen kultavuosina 1990–1993, mutta siihen aikaan Megadeth olikin maailman paras bändi.

Nimibiisin Hell’s Bells -henkisen intron ja ’Dethille tyypillisten, vaivattomasti teknisten osien jälkeen biisi loksahtaa lopussa sellaiseen grooveen, että pyhät sodat ja sielujen tornado sentään. Ei ehkä ihmekään, sillä kyllähän Mustainen kitaristiparilla Kiko Loureirolla, belgirumpali Dirk Verbeurenilla ja levyn sessiobasistilla Steve Di Giorgiolla osaamista piisaa.

Bändi on jälleen melkein yhtä punk kuin se on tekninen ja koukuttava.

Suoraviivainen Life In Hell antaa mulle punkpiiskaa ja viimeistään Ice-T:n fiittaama, ihanan kiemurainen Night Stalkers – bändin paras biisi kohta 30 vuoteen – paaluttaa, että puolivillaisen läpsyttelyn vuosikymmenet ovat nyt ohi. Dogs Of Chernobylissa ahdistutaan hienosti ja pian yllytään taas piiskaukseen, jota riittää koko levyn lopuksi. Soldier On! on ihan sen Wanhan Hywän Megadethin veroinen hitti, ja Célebutantessa sekä We’ll Be Backissä kaahataan niin, etten suosittele autoilemaan ainakaan ensin mainitun tahtiin tai et tutkaan osuessasi saa korttiasi takaisin enää ikinä.

The Sick, The Dying… And The Dead! on hieno levy. Bändi on jälleen melkein yhtä punk kuin se on tekninen ja koukuttava. Mustainen käninä on vanhemmiten hieman hiipunut, mutta se ei haittaa, kun levy kirjaimellisesti vilisee niin kovia riffejä, ettei Megadeth-diggailuaan pitkästä aikaa tarvitse enää värittää nostalgialla. Melkein nelikymppinen Megadeth on nimittäin hurjassa tikissä!

Lisää luettavaa