MEGADETH: Rust In Peace

MEGADETH
Rust In Peace
Capitol

Megadethin uudelleenjulkaisuja ei olla ainoastaan remasteroitu, vaan levyt on jopa miksattu sekä yhden lauluosuudet nauhoitettu uudelleen. "Nyt levyt kuulostavat siltä miltä niiden alunperin pitikin", uhoaa Megadethin nokkamies, laulaja-kitaristi Dave Mustaine. Luonnollisesti albumit on varustettu runsaalla bonusmateriaalilla sekä yksityiskohtaisilla tarinoilla niiden synnystä.

Alkuaikoinaan Megadeth tuli tunnetuksi kieroutuneista riffeistä, kappalerakenteista ja sävellyksistä, joiden päälle Mustaine narisi jäljittelemättömään tyyliinsä. Vuonna 1986 julkaistu kakkosalbumi Peace Sells sisälsi useita helmiä, mutta myös pari täyteraitaa. Vaikka uusi miksaus on parantanut soundeja, on bonuksina löytyvissä vaihtoehtoisissa miksauksissa enemmän fiilistä.

So Far, So Good on uudelleenjulkaisuista saanut ehkä eniten lihaa luidensa ympärille, nostaen löysästi soitetun köykäisen kappalemateriaalin peräti tyydyttävälle tasolle. Silti levyn paras biisi Set The World Afire olisi ollut vain keskinkertainen kappale Rust In Peacella, jolla Megadethin speed metal puhkesi kukkaansa. Harmillisesti uusi miksaus on tehnyt Rust In Peacesta hieman kliinisen, mutta edes muoviset rumpusoundit eivät onnistu pilaamaan hienoja biisejä.

Countdown To Extinctionia voi kutsua Megadethin mustaksi albumiksi. Tällä levyllä saavutettiin jopa Billboardin kakkostila – vaan ei ykköstilaa, mikä vieläkin näyttää korpeavan Metallican varjoon jäänyttä Mustainea. Nyt Megadethin ilmaisu muuttui suoraviivaiseksi heviksi, musiikin menettäessä samalla omintakeista kierouttaan vanhojen fanien harmiksi. Tuotanto ja osa biiseistä potkivat, mutta muuten levy on jokseenkin tylsä. Olkoonkin, että levyltä löytyy bändin suurin hitti, junnaavalla junttiriffillä varustettu Symphony Of Destruction.

Youthanasia on yhä vesitetty painos Countdownista. Reckoning Day ja The Killing Road rokkaisivat, ellei levyn kaikkia kappaleita oltaisi vedetty samaan 120 bpm:n tempoon. Lisää junttiriffejä saatiin kuultavaksi puolestaan Train Of Consequencesissa ja A Tout Le Mondessa.

Cryptic Writings toi takaisin kulmikkuutta sävellyksiin ja löytyipä levyltä jopa mättöä The Disintegratorsin muodossa. Pisteitä ropisee myös hienoista melodioista ja oivaltavista riffeistä, mutta muuten Megadeth oli jo tässä vaiheessa ryhtynyt työstämään lähinnä metallista AOR:ää. Pohja saavutettiin vuoden 1999 Riskillä, joka jälkiviisaasti oltaisiin nyt voitu nimetä Flopiksi. Avausraita Insomnia rokkaa, mutta kun Crush ‚'Emin diskopoljento käynnistyy, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

MD.45:n The Craving on kuriositeetti Megadeth-levyjen joukossa. Uudelleenjulkaisulle Mustaine on laulanut aiemmin Fearin Lee Vingin tulkitsemat kappaleet. Pienissä annoksissa levyn suoraviivaiset ja yksinkertaiset punkmetalliset renkutukset piristävät, mutta kovin kunnianhimoinen tai tärkeä ei Mustainen terapiaprojekti ole.

Viime vuosituhannen dynamiikkaan tottuneille uudelleen miksatut ja masteroidut levyt saattavat tuntua hieman steriileiltä , mutta Megadeth-faneille julkaisut tarjoavat eittämättä iloa pitkäksi aikaa. Itselleni levyjen kiinnostavimmaksi anniksi muodostuivat bonusten sijaan niistä kertovat tarinat. Aikoinaan Metallicasta kengitty Dave Mustaine voi puolestaan lohduttautua sillä, että Megadethin uusin albumi The System Has Failed peittoaa ainakin St. Angerin.