Arvio: Vimmaisella Flow-keikallaan vakuuttanut Shame tekee selvää jälkeä myös uutuuslevyllään

Arvio julkaistu Soundissa 1/2021.
Kirjoittanut: Hannu Linkola.

Arvio

Shame
Drunk Tank Pink
Dead Oceans

Toisinaan musiikki tuntuu syntyvän tässä ja nyt; täysin tyhjästä keskelle jatkuvaa tulemisen tilaa. Shamen konsertti Flow Festivalilla 2018 oli tällainen elämys. Yhtyeen kulmikkaassa post-punkissa oli alkuräjähdyksellistä, olosuhteista piittaamatonta uhoa, joka tiivistyi laulaja Charlie Steeniin. Keulahahmo horjui, mölisi, kiihkoili, roikkui lavan reunalla kuin juopunut ristiinnaulittu, ja hyppäsi jo ensi minuuteilla yleisön käsivarsille. Laulujen välissä hän saarnasi siitä, miten ihmisten tulisi kunnioittaa toisiaan.

Hieman myöhemmin luin kuvauksen bändin esiintymisestä Briteissä. Raportti puhkaisi illuusioni luettelemalla kaikki samat elkeet ja teot, jotka olivat vaikuttaneet Flow’ssa spontaaneilta. En ollutkaan nähnyt mitään ainutkertaista. Tietenkään. Akti oli jonkin kauan sitten keksityn kanavointia. Ehkä koko yhtyekin.

Drunk Tank Pinkin äärellä ymmärrän onneksi uudelleen, miksi vanhat muodot tuntuvat syntyvän Shamen käsittelyssä täysin uusina. Viisikko avaa hykerryttävän virkeitä näkökulmia sekä avainlähteisiinsä että tapoihin, joilla se niitä hyödyntää. Tämän kaiken se tekee etääntymättä kertaakaan konseptinsa taakse. Musiikki poukkoilee eteenpäin itsevarmana, luontevana ja karheana triumfina, josta vaara ja läheisyys välittyvät yhdenvertaisina.

Yhtye on edelleen oma itsensä; kärkäs, arrogantti ja silti helposti omaksuttava. Mutta samalla se on aiempaa monipuolisempi.

Muototasolla Drunk Tank Pink on täydellinen purkaus. Se on Songs of Praise -esikoista (2018) runnellumpi, omakohtaisempi ja kaoottisempi äänite – ja sitä myöten parempi levy. Mutta ilmiasua olennaisemmalta tuntuu se reitti, jota pitkin yhtye on määränpäähänsä kulkenut. Sen sijaan että Shame olisi kasvattanut lihasmassaansa volyymilla, vauhdilla ja provokaatiolla, se on päättänyt rikkoa kaavoja: kerätä yhteen yllättäviäkin vaikutteita, sotkea äänimaailmaa, kypsyä ja tajunnanvirtaistua.

Yhtye on edelleen oma itsensä; kärkäs, arrogantti ja silti helposti omaksuttava. Mutta samalla se on aiempaa monipuolisempi. Siinä missä Songs of Praisea voi jälkikäteen pitää sovittelevanakin The Fall -mukaelmana, kerää Drunk Tank Pink noidankehäänsä niin Talking Headsin ja The Clashin haamut kuin Fontaines D.C.:n ja Idlesin kaltaiset aikalaisetkin. Toisaalla levy rakentaa kutkuttavaa perimälinjaa Fugazin nuhruisuudesta The Strokesin tiivistelmätaiteeseen.

On vaikea olla kuulematta levyä perinpohjaisena vastalauseena 1990-luvun brittihuuman kulttuuriselle ja poliittiselle perinnölle.

Levyhyllyvetoiseksi yhtye ei kuitenkaan lauhdu. Niin jäljitettäviä kuin ilmaisun osatekijät ovatkin, on ahnaan soinnin ytimessä orkesterin oma, kollektiivisuutta huokuva henki, jossa yhdistyvät ideologioiden petollisuuteen kyllästynyt altavastaajuus, päihteisiin hirtetty eskapismi ja itsensä äärelle seisahtaneiden nuorten hahmoton ahdistus. Tähän tukeutuen, analyyttisyyttä vältellen mutta osoittelua syvällisemmin maailmaan kiinnittyen, Shame kiteyttää orientaationsa. Vaikka yhtye seisoo jättiläisten harteilla, se myös nakertaa jalustaansa. Drunk Tank Pinkin abstrakteissa iskulauseissa ja särjetyissä muodoissa kuvastuvat ajankuvallinen harhaisuus ja yleinen sekasorron tunne, jotka ruokkivat tarvetta sekä kyseenalaistaa kaikki että pitää kiinni edes jostakin.

Onkin vaikea olla kuulematta levyä perinpohjaisena vastalauseena 1990-luvun brittihuuman kulttuuriselle ja poliittiselle perinnölle. Ikään kuin Shame haluaisi osoittaa edeltäjilleen, että tämän te meille jätitte, näin me sitä kohtelemme, tältä tämä kaikki tuntuu. Ja helvetti soikoon, aiomme myös pitää hauskaa, olipa se miten vaikeaa hyvänsä.

Vertaisten korviin tämän viestin täytyy kuulostaa järisyttävän tärkeältä. Musiikin syntypisteeltä.

Lisää luettavaa