The Smile -yhtyeen varsinaiset nimimiehet ovat kaikkien tiedossa. Siksi haluaisin aluksi ohittaa Radiohead-kurkot eli Thom Yorken ja Jonny Greenwoodin.
Toisella albumillaan pysäyttävän kokonaisuuden aikaansaanut yhtye toistaa vanhaa totuutta. Hyvä rockbändi rakentuu rytmin varaan. Rummuissa on totuus. Soitannollisessa mielessä tämän superkokoonpanon kovin ässä on ehdottomasti rumpali Tom Skinner. Sons Of Kemet -yhtyeessä aiemmin säkenöinyt Skinner riuhtaisee elastisella ja svengaavalla soitollaan The Smilen irti sekä taiderockin että modernin elektronisen popin rytmisistä kaavoista. Oli kyse sitten Teleharmonicin afro-latin-maustein silatusta jazzhypnoosista tai pitkin levyä esiin puskevista mahtavista lumipesujazzrock-filleistä, rummut lisäävät maalailevaan sävelkieleen intensiivisen läsnäolon tason.
Tältä kuulostaa yhtye, jonka tekijät ovat sulattaneet imemänsä vaikutteet ennen niiden sylkemistä takaisin maailmaan.
Vapaassa ja paikoin hyvinkin jatsikkaassa hengessä elävä rytmi toimii jännittävästi kahteen suuntaan. Toisaalta Wall Of Eyes on rumpujen ja rytmiikkansa ansiosta persoonallisempi ja tuoreempi verrattuna keskimääräiseen uuteen taiderockiin. Toisaalta Skinnerin rautainen svengisohellus vahvistaa The Smilen ilmavasti haahuilevan ilmaisun herättämiä mielleyhtymiä progen varhaiseen kultakauteen.
Rohkea progemaisuus on ylipäätään parasta kolmikon musiikissa. Tämän painoluokan tekijät eivät voi tyytyä mielikuvituksettomaan retroiluun, mutta siellä täällä läpi albumin voi kuulla brittiläisen rockin eksentrisen laidan suuruuksien inspiroivaa henkeä. Syd Barrettin haamu leijailee täällä, Bowie virnuilee tuolla ja Soft Machinen friikki-improvisaatio vilahtaa sekin jossain käänteessä. Tähän musiikillisen vapaa-ajattelun perintöön kelpaa tukeutua. Varsinkin kun The Smile tekee sen ilman mitään teennäisyyksiä. Tältä kuulostaa yhtye, jonka tekijät ovat sulattaneet imemänsä vaikutteet ennen niiden sylkemistä takaisin maailmaan.
Konemusiikin harmoninen vähäeleisyys ja tehokkuus, elokuvamusiikin maisemallisuus, krautin kosminen toisto, jazzin nopeat reaktiot ja ihan tavallisen rockin ihan tavallinen yhdessä soittamisen ilo ja rentous… Kaikki tämä leipoutuu näiden vapautuneesti, ilman menneiden urotekojen halvaannuttavaa vaikutusta musisoivien tyyppien käsissä yhtenäiseksi ja upeasti soivaksi organismiksi.
