Voimakas ääni, joka tuli tutuksi 1990-luvun alussa Soundgardenin ja Temple Of The Dogin hienojen biisien äärellä, ei ole muuttunut miksikään. Melkein kaikki sen ympärillä on. Chris Cornell viettää nykyään raittiin perheenisän elämää, eikä enää asu Seattlen alueella. Tai edes koko Yhdysvalloissa.
Kokonaan puhdasta pöytää miehen on silti turha toivoa; vaa’assa painavat paitsi edellä mainitut grungekokoonpanot, myös kolme albumia viime vuosina julkaissut Audioslave. Ja soolodebyytti Euphoria Morning (1999), joka tosin meni yhtä vähin äänin kuin tulikin.
Pohjimmiltaan hyvä idea ja kelpo yritys soundin uudistamiseen on ollut palkata levyn tuottajaksi Steve Lillywhite. Ikävä kyllä hänen mukanaan tulee sen verran useita noloja tuulahduksia 1980-luvulta, että lopullinen hyötysuhde jää vain vaivoin plussan puolelle.
Kirjaimellisesti Lillywhiten valtakauden tunnelmiin vie lainaversio Michael Jacksonin Billie Jeanistä. Tulkinta on hieno, mutta jos valinnan takaa ei löydy jotain hyvin henkilökohtaista syytä tai kytkentää, valintaa voi vain ihmetellä.
Koko Carry On pysäyttää liian monta kertaa ”miksi?”-kysymyksen ääreen. Miksi Cornellin tasoisen solistin levyllä tunnelma on useammin muka-rankka kuin rankka? Miksi levy on nimekkäästä tuottajastaan huolimatta niin epätasainen – sekä tyyliltään että laadultaan? Ja miksi alunperin 007-leffaan Casino Royale tehdyn You Know My Namen toinen tulkinta on levyn kolmen parhaan biisin joukossa?
