Chris Cornell kuuluu rock-laulajien aateliin. Kuninkaallisiin. Jumaliin. Miten sen nyt haluaa sanoa. Mies voi rouhia melkein mitä vain, ja kuulijan on vaikea olla sulamatta lammikoksi lattialle kaiken sen karisman, kyvyn ja kouraisevan äänen ristitulessa.
Vaan on biisin laadullakin väliä. Cornellin neljännellä soololla ei erityisen huonoja biisejä ole, mutta aika vähän sillä on erityisen hyviäkään.
Mainio sinkkulohkaisu Nearly Forgot My Broken Heart käynnistää akustisen kokonaisuuden. Kantrivivahteinen ralli on tarttuva, vilpittömän sentimentaalinen ja samalla hellyttävän hauska. Vaan kun poplevyn sinkku ja avausbiisi ovat yksi ja sama, eikä mikään seuraava kipale enää yllä samalle tasolle, silloin kielen juuressa maistuu väistämättä hapahko pettymys.
Cornellin laulu dominoi show’ta alusta loppuun. On oikea ratkaisu nojata kontrastiin sielukkaan äänen ja simppelisti sovitettujen biisien välillä. Erityisesti pianovetoiset balladit Before We Disappear ja Higher Truth herättävät aitoja tunnereaktioita pitkässä ja helposti kuunneltavassa veisukavalkadissa. Mutta kyllä fakta on se, että harvalla poplevyllä on tarvetta kuudelletoista tasaisen mukavalle viisulle, ei edes vaikka olisit Chris Cornell.
Ihan kiva. Ei tämä pophistoriaan jää.