Musiikkimarkkinoiden atomisoitumisen myötä kertakäyttöilmiöiden tarve korostuu pienimmissäkin musiikillisissä nicheissä. Se tuottaa hetkellisesti pienen lammikon pinnalla kelluvaa biomassaa, joka sitten häviää jälkiä jättämättä.
Troijan hevosena kansainvälisille musiikkimarkkinoille pääsyssä voidaan käyttää eksootiikkaa kuten esimerkiksi tamperelaisuutta tai CocoRosien kohdalla cherokee-heimoa, syyrialaisuutta ja iowalaista maanviljelijäisää, joka vei tytöt mukanaan new age -menoihin, joissa aikuiset vetivät peyotea, kohtaamista Pariisissa ja ilmeisesti kylpyammeessa lapsuuden mytologisointiin tähtäävien viktoriaanis-goottilaisten roolileikkien lomassa äänitettyä ensilevyä Le maison de mon rêve (2004).
Grey Oceansilla hyvät ideat pilkahtelevat hetkellisesti, hävitäkseen sitten hassujen äänien ja vauvalaulun pyörteeseen. Bianca Casady kuulostaa Björkin ja Väiski Vemmelsäärtä ikuisesti jahtaavan Elmerin risteytykseltä. Kokonaisuus on sliipattu ja tekotaiteellinen.
Sisarusten sisäinen maailma on varmasti oikeasti outo, mutta se ei kestä tämän tason tuotteistamista. CocoRosie syntyy kun Björkistä riisutaan kaikki luonnollinen eksentrisyys ja uhma, Trickyn ja Martina Topley-Birdin duetoista vainoharhaisuus sekä Paavoharjun ilmaisusta epämääräisyys ampumalla se isoon teräväpiirtotelkkariin.
