DIABLO: Eternium

Joskus tulee tilattua itselleen vaikeuksia. Diablon kakkoslevy Renaissance oli niin hiusjuuria nostattavan tymäkkää tavaraa, että sen ilmestymisestä lähtien on tullut vakuuteltua itselleen ja korskeilla sanakäänteillä muillekin, että se kolmonen vasta tappaa. Kun se odotettu vapahtaja ei meinaa toimia lukuisten kuunteluidenkaan jälkeen, alkaa armoton peiliin katsominen. Ei ole Diablon syy, jos joku unelmissaan näkee tulevan levyn kaikki orjuuttavana messiaana, mutta kovien odotusten paineessa hyväkin levy tuntuu miedolta.

Sitten satuin auton rattiin totaalisen raivon vallassa, jo ilmeisen vaarallisena muille tiellä kulkijoille, Eterniumin rouhiessa koneessa aivan helvetillisen lujaa. Ja yhtäkkiä toimi musiikki kuin krokettimaila kalloon. Sitten kolisivat sanat: te ette perkele saa kiveä itkemään! Metallimiehen pääkoppa ei ilmeisesti ole samanlainen kuin kunniallisilla ihmisillä. Ääritilanteessa tarvitaan äärimusiikkia, jotta tunnetila edes jollain lailla tasoittuu.

Nelikon äänimaailma on siistiytynyt, se on jotenkin yhtenäisempi. Suurin tekijä ovat puhtaat lauluosuudet, joita ei toki ole viskellä sioille asti kuin helmiä, mutta jotka aina ilmaantuessaan pysäyttävät. Rainer Nygård on tosiaan paininut äänensä kanssa ja vaihtoehtoisia vientitapoja on nyt huomattavasti totuttua enemmän.

Osittain melodisempi laulu ei tarkoita pehmenemistä, Diablon sanakirjasta puuttuu koko termi, mutta elävöittäjänä se kyllä toimii. Sinkkuraita Read My Scars ei kuulostaisi yhtään miltään ilman Nygårdin avarampaa laulua biisin alussa. Kolmesta ensimmäisestä biisistä muodostuu äkkiä, jos asia pitäisi pohjalaisittain ilmaista, ylihyviä muuhun materiaaliin nähden. Read My Scarsin lisäksi avausbiisi Symbol Of Eternity parin huippuriffinsä turvin ja Queen Of Entity toisista biiseistä poikkeavan maalailevuutensa ja Pornorphansin Jyttin kujertavan vuoropuhelun ansiosta.

Muuten mennään liian tasapaksuissa merkeissä, jos ei oteta huomioon aivan yksittäisiä vilauksia ja varsin yllättävää Omertaa: nykyisin on äärettömän harvinaista, että hevilevyltä löytyy toimiva instrumentaali, varsinkin kun sen loppuosa jurnuttaa vahvasti Metallican legendaarisen Orionin tyyliin. Kuula Utriainen loihtii jokaiseen biisiin jumalattoman melodisen soolon, joka pelaa kunkin biisin teemoihin sopien, mutta silti tolkuttoman kierosti. Aina soolokitaran vinkaistessa tekee mieli nostaa malja Chuck Schuldinerin muistolle. Ja onhan se Malmbergin poikakin aivan ihmeellinen rumpali.

Hyvistä hetkistään huolimatta Eternium on pettymys, eikä siihen lopulta tarvita edes liian kovia ennakko-odotuksia. Riittää, että se jää jälkeen Renaissancesta hetkellä, jolloin Diablolta oli lupa vaatia vielä enemmän. Eternium on kuitenkin ässälevy niihin hetkiin kun tuntuu siltä, että jos jumala olisi olemassa, heittäisit sitä isoimmalla käteen sattuvalla kivellä ja pyytäisit vielä salamoita ja tulikiveä niskaan.