Diablo palaa seitsemän vuoden levytystauolta vironneena vaan ei uudelleen syntyneenä. Laajalla kaarella kaikki on niin kuin ennenkin, mutta nyanssit ovat kehittyneet viljalti. Turboruuvia on tiukennettu entisestään, mutta samalla solisti Rainer Nygårdin ulosantiin on tullut enemmän harmaan – tai tietenkin mustan – sävyjä, jopa hardcore-vivahteita.
Turboruuvia on tiukennettu entisestään.
Diablon riffityöskentelyn on aina erottanut muista sovittamisen selkeys. Kitaroissa on muistettavia rytmisiä koukkuja, ja niiden tuotanto on levystä toiseen jämäkkää ja yksinkertaista, mikä on modernin metallin usein meluisan monimutkaisessa viitekehyksessä piristävää. Lisäksi soolokitaristi Kuula Utriaisella lienee yksi Suomen tunnistettavimmista melodiakorvista sekä kosolti tyylitajua teknisyyttään tukemassa.
Kuudennella albumillaan Diablo on kenties suureellisempi ja polveilevampi kuin aikaisemmin. Yksittäisiä kappaleita on turha nostaa esiin, sillä kokonaisuus on vahva, johdonmukainen ja dramaattinen. Vielä kun yhtye karistaisi äijämäisen väsyneen imagonsa, sillä se ei näin vivahteikkaaseen ja jopa herkkiä sävyjä sisältävään ilmaisuun istu.
