Auto-tunet ja pitch sifterit ovat velloneet kaupallista r&b:ia ja poppia jo hyvän aikaa, mutta vasta viimeisen vuoden aikana noihin ”paholaisen vekottimiin” ovat tarttuneet sisältö edellä liikkuvat epäkaupallisemmat musiikintekijät. Nyt Dirty Projectors -pomo David Longstreth liittyy Bon Iverin Justin Vernonin, Lambcopin Kurt Wagnerin ja Sufjan Stevensin seuraan ”uudella” soundillaan.
Ei tämä sikäli yllätä, että Longstreth on aina hakenut lauluihinsa uusia rakenteita, sointeja ja ilmapiiriä. Toisinaan loistavin tuloksin, kuten kuoroja ja outoja orkestraatioita hyödyntäneellä The Getty Adressillä (2005) ja länsiafrikkalaisesti sävytetyllä Bitte Orcalla (2009). Näitä primitiivisempi, vaan ei vähemmän kiinnostava oli Rise Above (2007), jolla vedettiin punk-bändi Black Flagia ulkomuistista. Eniten tätä modernia r&b-siirtoa povasivat miehen viimeaikaiset yhteistyöt Kanye Westin, Rihannan ja Solangen kanssa.
Musiikin olemusta filosofisesti pohdiskeleva Longstreth liittää ääripäät harkitusti yhteen purkamalla vereslihaista tunnekokemusta (eroaan DP:ssa mukana olleesta Amber Coffmanista) super-prosessoiduilla soundeilla ja aikaamme hyvin kuvaavasti rikotuilla melodioilla ja rytmeillä. Levy tuntuu aluksi hermostuttavan neuroottiselta, mutta kärsivällinen paneutuminen paljastaa cyber-hässäkän kätkevän sisäänsä valtavasti sävyjä ja aitoa musikaalisuutta. Kuin Pet Sounds, Prince, Solange ja Yes olisi muussattu tehosekoittimessa.
