Hankalaksi yhtyeeksi taajaan tituleerattu Dirty Projectors on halunnut palata perusasioiden ääreen. Levyllä on kyse kappaleista ja niiden kirjoittamisesta, kertoo Dirty Projectorsin moottori David Longstreth Swing Lo Magellanin saatekirjeellä. Pioneeristatuksestaan tietoisien avantgardistien paluu kauniiden, yksinkertaisten asioiden äärelle siis. Seinäänajon elementit ovat eittämättä olemassa.
Tyystin poppareiksi ei kuitenkaan ole heittäydytty – siitä kertovat muun muassa alleviivatun rujot ja naivistiset tuotantoratkaisut, jotka julistavat maanläheisyyttä megafonein ja pölkkykirjaimin. Kappalemateriaali on vaihtelevaa: Talking Headsin tunnelmissa svengaava nimibiisi rullaa mukavan rennosti, ja sitä seuraavaa Just From Chevronia tahdittavat kättentaputukset napsuvat mukavan pelkistetysti. Paikoin levyn tunnelma on vaivaannuttava, kun ideat eivät kanna loppuun asti. Tuntuu, että merkityspelistähän tässä on kyse, vaikka kuinka toisin väitettäisiin.
Swing Lo Magellan on levy, joka ei lopulta malta pysyä pilttuussaan, vaan horjuu humalaisesta 1960-lukulaisesta popista jonnekin kömpelön downtempon maisemiin. Dirty Projectorsin matkantekoa kuuntelee ihan mielellään, mutta pian jo tekee mieli kääntää korvat toisaalle. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi.
