David Longstrethin taiteellisten ja popviihteellisten ailahtelujen sekä merkillisten päähänpistojen välineeksi viritetty Dirty Projectors levytti viime vuoden mittaan viisi ep-levyä, joista koottiin yhtyeen kymmenes studioalbumi. Taakse oli jäänyt hyvinkin eksentristä yhteistyötä David Byrnen tai Björkin kera, kaksijakoinen albumi orkesterin säestyksellä ja yksin soolokitaran kanssa, elektroninen kamariooppera Don Henleystä tai muistinvaraisesti koottu tribuutti Black Flagille.
Niihin nähden kokeilu ep:iden kesken vaihtuvista vokalisteista ja melko streitin popmusiikin tyylisäädöistä on helpommin sulavaa apetta. Erikoisimmaksi nousee Longstrethin itse laulama omien bossanova-biisien sikermä, Gilbertolle omistettu Super João, neljän muun ep:n keskellä. Kaksi ensimmäistä ovat Maia Friedmanin ultrakepeiden laulelmien kimara sekä Felicia Douglassin soolotuokio nykyaikaisen r&b-popin kevytlinjalla. Näiden ja bossanovan jälkeen Kristin Slippin painokkaammin tulkitsemat laulut kertovat maapallon ekologisesta kriisistä aika vinksahtaneella, osittain takaperoisesti pyörivällä orkesteritaustalla. Siitä kehkeytyy kappaleiden yhteensulautuma ja lähes progemainen pieni pop-operetti. Rock-särmikkäämmät bändisoundit terästävät viimeistä ep-osuutta Ring Road, jossa kaikki laulajat pääsevät ääneen.
Albumi on viisijakoisuudestaan huolimatta sangen eheä, mutta sitäkin oikeastaan yhdenmukaistettujen soundien ja laulujen takia. Kulmikkaampi tyyliailahtelu olisi voinut tehdä omaperäisestä lounge-musasta vielä kiinnostavampaa.
