ERI ESITTÄJIÄ: Iskelmä-Suomi

ERI ESITTÄJIÄ
Iskelmä-Suomi
Warner

Aluksi kerron tositapahtuman vuodelta 1970.

Ystävälläni Erkillä on pitkä tukka, värikkäät hippivaatteet ja hän rakastaa kaikenlaista rockia Elviksestä Dylaniin ja Kinksistä King Crimsoniin, mutta hän pitää myös suomalaisen tanssimusiikin helmistä. Kun Reijo Taipale tulee Tampereelle keikalle, menee Erkki tietenkin kuuntelemaan. VPK:n tanssisaliin ei hänellä kuitenkaan ole mitään asiaa. Siellä pitkätukka saisi kunnolla turpiinsa. Erkki seisoo yksin ulkona ja avoimen ikkunan äärellä diggailee tangolaulajan tulkintoja samalla varoen, ettei häntä päästä yllättämään.

Paljon on neljässä vuosikymmenessä muuttunut. Siitä vahvin todiste on Iskelmä-Suomi-järkäle, 14 cd:n ja ison kirjan verran suomalaisen iskelmän kunnianpalautusta.

Tuolloin Suomessa saatiin aikaiseksi riita oikeastaan mistä tahansa kulttuurin ilmentymästä, ja omia juoksuhautojaan kaivoivat urakalla niin iskelmän, jazzin, rockin kuin klassisen musiikinkin ystävät. Suomi oli kylmä ja ankea maa, harmaa kuin mustavalkoisen television värisevä kuva. Tangon kylmä puhuri ulvoi salotöllien nurkissa ja tekoreipas humppa valloitti tanssilavat.

Kaikki, jotka tuolloin tekivät työtä suomalaisen rockin puolesta, kokivat iskelmän luovan ja uudistavan musiikkikulttuurin pahimmaksi viholliseksi siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät levy-yhtiöt juuri mitään muuta tässä maailmassa halunneet julkaista ja tiedotusvälineet suhtautuivat aloittelevaan kotimaiseen rockiin ivallisesti ja vähätellen.

Paljon on neljässä vuosikymmenessä muuttunut. Siitä vahvin todiste on Iskelmä-Suomi-järkäle, 14 cd:n ja ison kirjan verran suomalaisen iskelmän kunnianpalautusta. Samannimiseen Teemalla esitettyyn dokumenttisarjaan perustuvan julkaisun pääarkkitehtina toimi Pekka Laine, ja boksin kokoamisessa häntä on avustanut Jukka Haarma. Kokeneita rockjournalisteja kumpainenkin.

”Iskelmän julkisuuskuva on pahasti vinksahtanut. Puhun laadullisesta en määrällisestä vääristymisestä. Iskelmästä puhutaan ja kirjoitetaan järkyttävän löysin rantein suhteessa siihen, kuinka merkittävä osa se on tämän maan kulttuuria”, toteaa alkusanoissaan Pekka Laine, joka viimeistään tämän kiehtovan julkaisun myötä ottaa viedäkseen eteenpäin Peter von Baghin jo 1970-luvulla sytyttämää soihtua.

Iskelmän suuri kompleksi juontuu viime kädessä siitä, ettei oikeastaan kenenkään nuoruuden haaveena ole ollut iskelmämuusikon ura. Takavuosina tangobändit yrittivät tuputtaa joka väliin puolivillaista jazziaan. Dannyn, Johnnyn, Kirkan, Kisun, Jukka Kuoppamäen, Baddingin, Topi Sorsakosken ja kumppanien juuret olivat puolestaan syvällä englanninkielisessä rockissa.

Topi Kärki opastikin viisaasti Kari Tapiota: ”Muista, että Juankosken Elvis on vain Juankosken Elvis. Hae oma soundi.”

Kari Tapio haki oman soundin ja tyylin, ja vähitellen tästä suomalaisen iskelmän yhdestä kuninkaasta kehkeytyi aito country & western -sankari.  Hän on ainoa ihminen, jonka olen nähnyt pitkän kantriperinteen mukaisesti itkevän kapakassa kaljatuoppiinsa – ja hän kuoli Hank Williamsin tavoin.

Iskelmä-Suomi-kirja etenee ydinaiheittain helppolukuisena ja viihdyttävänä sitaatista toiseen. Boksin 14 cd:tä on teemoitettu samaan tapaan. Pelkät levyjen nimet (Kohtalon tähdet, Elämän valttikortit tai Mä joka päivä töitä teen) kertovat yllättävänkin tarkasti jokaiselle suomalaiselle, missä mennään, ja samalla levyt jakautuvat niihin, joista voi ammentaa paljon (kuten vaikkapa verraton tangokokoelma Syvä kuin meri) ja niihin, joita ei toista kertaa soittimeensa lataa (Yes Sir, alkaa polttaa).

Suomalaisen iskelmän pehmeästä ytimestä rakentuu joulun kovin paketti!