FU MANCHU: California Crossing

FU MANCHU
California Crossing
Mammoth

Kun amerikkalainen vaihtaa vapaalle, hän lyö aivot narikkaan, kaivaa surf-laudan esiin ja suuntaa auringonlaskuun äänekkäällä autollaan. Mielellään avomallisella. Fu Manchun musiikki henkilöityy tuohon stereotyyppiseen jenkkiin ja California Crossingin soidessa voi maistaa levennetyistä renkaista pöllyävän hiekan suussaan. Alkaa tehdä mieli olutta. Fu Manchulla ei ole näkyvää imagoa, mutta se luo mielikuvia tavallisuudesta, vapaudesta, hauskanpidosta ja autoista. Joskus se, ettei imagoa ole, on erittäin vahva imago. California Crossingilla Fu Manchu uusiutuu. King Of The Roadin aikaan verrattuna se on nyt vähemmän stoner ja enemmän rock. Soundeja on hieman siistitty lähinnä kitaroiden osalta siten, ettei aivan samanlaista räkäisyyttä enää kuulla. Vanhaa surinaa on silti edelleen tallella, eikä perusasioiden myymisestä pääse syyttämään. Hommat ovat sikäli kohdallaan, että California Crossing on kuulijalle, varsinkin suurempaan yleisöön kuuluvalle, helpompi levy. Eikä se missään nimessä tarkoita pinnallisuutta ja onttoutta. Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin melodisuudessa. Bändillä oli parikymmentä laulua demoiltuna, kun se rupesi haikailemaan värikkäämpien kulkujen perään. Monster Magnetia tuottanut Matt Hyde astui sisään, ja biisejä ruvettiin syynäämään suurennuslasin kanssa. Kitaran lisäksi puututtiin lauluun ja sovituksia tutkittiin ja muuteltiin oikein kunnolla. Biiseistä muodostui kertosäekeskeisempiä. Biisit jyräävät edelleen kunnolla, mutta kaupan päälle ne ovat ilmavampia ja taatusti tarttuvampia. Matt Hyde on oikea mies Fu Manchulle. Pesäero puritaanisiin stoner-bändeihin pitenee. Fu Manchu nousee varjoista, joissa tönkköä stoneria ja vahvoja Black Sabbath -vaikutteita pöräyttelevät orkesterit soittavat lopun ikäänsä. Noihin seisahtaneisiin ja huuruisiin yhtyeisiin verrattuna Fu Manchu vaikuttaa melkein raittiilta. Ainakin se on helvetin paljon elinvoimaisempi ja iloisempi. Tämä selviää jo raisulta nimibiisiltä, joka irrottaa nelikkoa genrestä pelkillä vauhdikkailla rumpuosuuksillaan. Kovin tavallisiksi ei voi väittää myöskään Thinkin' Out Loudin kissmäistä kertosäettä ja saman bändin mieleen tuovaa aloitusriffiä Squash That Flyssa, jonka aikana Brant Bjork vielä kahisuttaa peltejä kuin humalainen Twist Twist Erkinharju. Hang Onin rytmitykset tekevät veikeätä pumppausliikettä, Wiz Kidin murakat kitarat vääntävät naamaa virneeseen ja Separate Kingdom on juuri se rekka-auto, jonka nähdessään silmät alkavat hapuilla epätoivoisesti levikettä tien varressa. Stoneriin viittavan musiikin sävyttäminen aidon tuntuisesti ei ole helppo tehtävä. Kaikki eivät viitsi edes vaivautua. Fu Manchu näyttää, kuinka temppu tehdään sylkemättä kohti omaa historiaa.