Nyt jos koskaan olisi The Gaslight Anthemin sauma iskeä. Kaksi upeaa pitkäsoittoa on plakkarissa, keikoilla bändi pyyhkii muilla lattiaa ja vihdoin myös media alkaa noteerata New Jerseyn nelikon isosti. Liioittelematta voi siis todeta, että American Slang -levyyn on ladattu kohtalaisesti odotuksia, eikä vähiten musiikillisen keskiön ulkopuolelta.
Silti oikeastaan mikään ei ole muuttunut The Gaslight Anthemin leirissä. Levy-yhtiö on pysynyt ihanteellisesti keskisuurena, tuottajana häärii vanha konna Ted Hutt ja bändi pistelee rouheaa, etäisesti punk-sävyistä rokkia sen suurempia säästelemättä. The Gaslight Anthem on tehnyt ainoan oikean liikkeen pysyttelemällä siinä, missä se on oikeasti hyvä – ja paikoin jopa erinomainen.
The Gaslight Anthem on kautta uransa saanut nauttia Springsteen-vertauksista, eikä tätä seikkaa voi oikein millään ohittaa. Brian Fallonin fraseeraus on selvästi sukua Pomolle ja yhtyeen savunkatkuinen soulrock painii samassa sarjassa E-Street Bandin kolmen ensimmäisen pitkäsoiton kanssa. Ja katsoo asiaa mistä vinkkelistä tahansa, kyseinen vertaus on pakko ottaa suurella kunnioituksella vastaan.
Laadukkuudestaan huolimatta The Gaslight Anthemin kolmas pitkäsoitto on vasta sen kolmanneksi paras. Vaikka moni seikka on kunnossa, American Slangilta puuttuu Sink Or Swim -debyytiltä (2007) paistanut silkka kiima ja The 59´ Soundin (2008) koskettava eeppisyys. Useista kappaleista uupuu myös se viimeinen terävyys, joka teki The 59´ Soundista yhden aikamme moderneista klassikoista.
American Slang ei suoranaisesti tarjoa samaa päällekäyvää tarttuvuutta kuin kaksi ensimmäistä levyä. Parhaimpina hetkinä päästään kuitenkin lähelle. Tunteenpaloa ilmentävä nimikappale toimii ilman todellista koukkuakin varsin hyvin, kun taas intensiivinen Stay Lucky kumartaa onnistuneesti ensilevyn suuntaan. Romanttisimmillaan albumi on The Queen Of Lower Chelseassa, joka tunnelmansa ja tekstinsä puolesta on kuin suoraan Lou Reedin oppikirjasta napattu. Kappale on hieno osoitus siitä, kuinka pienillä vedoilla syntyy osaavissa käsissä suurenmoista jälkeä.
Yksi The Gaslight Anthemin tärkeimmistä ansioista on, että se on palauttanut uskoni suoraviivaiseen ja usein ”rehelliseksi” kutsuttuun rockmusiikkiin. Luultavasti en seiso tässä sopassa yksin, sillä jo uransa tässä vaiheessa yhtye on todistanut, että simppeli rock voi olla samanaikaisesti iskevää, älykästä, klassista ja hetkessä kiinni olevaa.
On vain ajan kysymys, milloin The Gaslight Anthem breikkaa Foo Fightersin ja Kings Of Leonin jalanjäljissä todelliseksi koko kansan bändiksi. Ja kun näin käy, en ole lainkaan pahoillani.
